Tviittien politiikkaa -tutkimushankkeen väite, että Twitteriä käyttää Suomessa ennen muuta politiikan ja journalismin eliitti, aiheutti tietysti visertimessä kosolti vastaväitteitä ja itseironista höröttelyä. Kuvaavaa lienee kuitenkin, että kun tutkimuksen tuloksia esiteltiin viikko sitten maanantaina Päivälehden museossa, tapahtumaan liittyvä hashtag #tviitpol pomppasi Suomi-Twitterin seitsemänneksi suosituimmaksi. Kyseessä on Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Turun yliopiston yhteinen, laskennallisen yhteiskuntatieteen menetelmiä hyödyntänyt tutkimus.
Eliisa Vainikka ja Jukka Huhtamäki esittelivät tilaisuudessa poliitikkojen ja politiikan toimittajien Twitter-verkostosta tehtyä analyysiä. 34 korkeassa eliittipoliitikkoa ja 39 politiikan toimittajaa seuranneen tutkimuksen perusteella poliitikot ja toimittajat seuraavat vuorovaikuttavat Twitterissä runsaasti keskenään, verkosto on siis hyvin tiivis. Jokusella poliitikolla, kuten Alexander Stubbilla ja Pekka Haavistolla, on huomattavasti keskivertoa eliitti-Twitter-poliitikkoa enemmän kontakteja myös kuplan ulkopuolelle.
Toimittajilla seurattavia on poliitikkoja enemmän, ja suosituimpien seurattavien listan kärkikahinoihin pomppaa päivänpolitiikan ulkopuolelta Juhana Vartiainen, joskaan aivan taviskäyttäjänä häntäkään ei ehkä voi pitää. Niin toimittajilla kuin poliitikoillakin ykkössijaa pitää Mikael Jungner.
Toisessa osatutkimuksessa oli seurattu ehdokkaiden Twitter-käyttöä eurovaalien alla. Tuloksista muutamat olivat hieman yllättäviä. Ensinnäkin 20:n kärkeen tviittien määrän perusteella mahtuneet ehdokkaat olivat kaikki yli nelikymppisiä, joten mistään erityisesti nuorison hallitsemasta mediasta ei ole kyse.
Ehkä aavistuksen yllättävää oli sekin, että näistä 16 oli politiikan veteraaneja ja lopuistakin kolmella oli poliittista taustaa tai televisiosta tutut kasvot. Lopulta eniten tviitanneiden joukossa oli tutkija Erkka Railon mukaan vain yksi aito aloittelija. Vähemmän yllättävää oli se, että kun kriteeriksi muutettiin saatujen vastausten määrä, listaa dominoivat vielä voimakkaammin jo asemansa vakiinnuttaneet poliitikot.
Verkkojulkisuuden raadollisuutta kuvaa hyvin se tosiseikka, että top 20 paitsi tuotti 40 prosenttia kaikista eurovaaliehdokkaiden tviiteistä, myös keräsi 45 prosenttia kaikista vastauksista. Kuten Matthew Hindman osoittaa kirjassaan The Myth of Digital Democracy, vastaavaa keskittymistä havaitaan internetissä kaikkialla kirjojen verkkokaupasta poliittisiin blogeihin, joten ei tämäkään varsinaisesti yllätyksenä tullut.
Ei siis ollut sosiaalisesta mediasta tämänkään julkistuksen perusteella demokratian pelastajaksi. Perinteiset valta-asetelmat toistuvat Twitterissäkin, ja vaikka viestin lähettäminen on halpaa, kuulluksi tuleminen vaatii työtä tai vankan aseman.
Toki Twitterissä tapahtuva vuorovaikutus voi olla itsessään kiinnostavaa. Kommentaattorina toiminut toimittaja Janne Zareff kaipasi tutkimusta nimenomaan siitä, mistä Twitterissä oikeastaan puhutaan. Lisäksi toiveita esitettiin siitä, että Twitterissä tapahtuessaan eliitin sisäinen vuorovaikutus tulee läpinäkyvämmäksi. Palvelun viihdyttävimpiä käyttötarkoituksia onkin poliitikkojen ja toimittajien keskinäisen piikittelyn seuraaminen. Tosin Zareff huomautti, että Twitterissä tapahtuva vuorovaikutus on luonteeltaan äärimmilleen tyyliteltyä ja muistuttaa sellaisena kenties pikemminkin vuorovaikutuksen performanssia.
Muutamissa puheenvuoroissa toistui ajatus siitä, että Twitter on palveluna nuori ja sen mahdollisuudet kasvavat jahka massat löytävät Suomessakin palvelun. Itse pidän kuitenkin hyvin mahdollisena sitä, että Twitterin aktiivinen käyttäjäkunta ei meillä enää juurikaan kasva. Mistään kovin nuoresta palvelustahan ei todellisuudessa ole kyse, sillä Twitterkin on ollut olemassa jo lähes vuosikymmenen.
Rajapinta 