Verkon medialogiikan äärellä: kiertoa ja karnevaalia

2494191157_074aec5afe_m
Kuva: Kevin Dooley @Flickr

Tämän päivän poliitikko joutuu asiakysymysten lisäksi opettelemaan myös taitoja mediassa esiintymiseen. Lehdistö seuraa vaaleja ja politiikan tapahtumia herkeämättä. Television vaaliohjelmat ovat 1960-luvulta alkaen olleet merkittävä kenttä vaalikeskustelulle. Toimittajat päivystävät eduskuntatalon kahvilassa ja Säätytalon oven takana neuvottelujen aikana. Maamme suurin keskustelupalsta Suomi24 on perustanut oman vaalikanavansa. Poliitikkojen twiittejä seuraavat niin media kuin tavalliset kansalaisetkin. Julkisuuteen saattavat nousta yhtä lailla lautakasat, tekstiviestit kuin poliittiset lausunnotkin.

Viestinnän tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä politiikan – tai minkä tahansa muun toiminnan – medioitumiseksi. Medioitumisteorian mukaan erilaiset organisaatiot ja muut toimijat joutuvat muokkaamaan omaa toimintaansa median logiikan mukaiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että asiantuntijoiden on oltava jatkuvasti valmiina kertomaan omista näkemyksistään ja vastaamaan erilaisiin väitteisiin median kentällä. Tiukimman tulkinnan mukaan he joutuvat perustelemaan koko olemassaolonsa ja legitimiteettinsä mediassa. Voidaan jopa väittää, että mediasta on tullut yksi politiikan keskeinen instituutio, joka näyttelee erityisen tärkeää roolia epäkohtien paljastamisessa ja skandaalien rakentamisessa – mutta myös äänestäjien tavoittamisessa.

Myös verkkojulkisuus ja sosiaalinen media ovat osa tätä toiminnan kenttää. Verkon merkitykseen on kiinnitetty paljon huomiota viestinnän ja politiikan tutkimuksessa. Keskustelussa näkyvät rinnakkain sekä vahva toivo demokratian lisääntymisestä vuorovaikutteisen viestinnän avulla että skeptisemmät näkemykset uusien viestintävälineiden roolista. Tilastojen valossa merkittävyys vaikuttaa vielä pieneltä. Esimerkiksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa sosiaalisen median kautta vaaleja kertoi seuranneensa yhdeksän prosenttia väestöstä. Siitäkin huolimatta poliittiset toimijat näyttävät omaksuneen verkkoareenat yhdeksi vaalikamppailun osa-alueeksi – tärkeimpänä kannustimena kenties toimittajien aktiivinen sosiaalisen median käyttö.

Medioitumisen näkökulmasta on mielenkiintoista kysyä, mikä on se medialogiikka, joka verkon julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa vallitsee ja johon poliittiset toimijat joutuvat tällä julkisuuden kentällä mukautumaan. Minkälaiset median muodot ja toimintatavat ovat erityisen tyypillisiä sosiaaliselle verkkojulkisuudelle? Vastaan kysymykseen yhdistämällä mediatutkija Nick Couldryn ajatuksia digitaalisesta medioitumisesta sekä verkkotutkija danah boydin näkemyksiä verkkoyleisöistä.

Huomiotalous ja kuvien voima. Verkossa taistellaan konkreettisesti sisältövirtojen keskellä elävien yleisöjen huomiosta. Siksi monet verkkotekstin lajityypit ovat kehittyneet melko lyhyiksi, keskeisimpänä esimerkkinä mikroblogipalvelu Twitter. 140 merkin mittaiseen viestiin jaksaa helposti keskittyä, mutta sanoman tiivistäminen näin lyhyeen tilaan vaatii harjoittelua. Samalla verkkojulkisuuden sisällöt ovat hyvin monimuotoisia ja multimodaalisia: niissä yhdistyvät sulavasti teksti, kuva ja ääni. Näistä erityisesti kuvallisen ja videomuotoisen viestinnän rooli on viime vuosina ollut kasvussa samalla, kun tekstimuotoinen viestintä typistyy yhä lyhyemmäksi. Kuvat ovat toistaiseksi olleet tehokas keino nousta esiin sisältöjen virrasta. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka moni poliitikko päätyy rakentamaan vaalikampanjaa varsinkin nuorison keskuudessa suosittuun kuvanjakopalvelu Instagramiin.

Sisältöjen kierto. Tutkijat korostavat sitä, kuinka viestit elävät omaa elämäänsä verkkoareenoilla. Danah boyd käyttää näkymättömien yleisöjen käsitettä kuvaamaan sitä, kuinka sisällön julkaisemisen hetkellä verkkopalveluissa yleisö ei ole konkreettisesti näkyvillä, ja siksi sen laajuutta on vaikea käsittää. Samasta syystä sisällöt voivat päätyä sellaisille areenoille, joille niitä ei ollut alun perin tarkoitettu. Verkkosisältö onkin pysyvää ja toistettavissa – julkaistut sisällöt on helppo kopioida, ja sen vuoksi ne siirtyvät helposti alustalta toiselle ja säilyvät saatavilla, vaikka alkuperäinen versio poistettaisiinkin. Erilaisten hakukoneiden avulla verkkosisällöt ovat myös etsittävissä vuosia tai vuosikymmeniä julkaisuajankohdan jälkeenkin.

Luova karnevaali. Politiikan näkökulmasta tämä tarkoittaa tietysti sitä, että pienetkin virheet ja tulkinnanvaraiset lausunnot tai päivitykset voivat jäädä kummittelemaan verkossa. Näihin kummituksiin liittyy usein myös verkon musta huumori ja karnevalistinen kulttuuri, jossa viestin merkityksiä muunnellaan välineelle tyypillisten kulttuuristen konventioiden keinoin. Tunnetuin esimerkki tästä ovat erilaiset meemit, joista poliitikotkin ovat saaneet osansa. Esimerkiksi yhtenä vaalikevään tuotoksena liikkuu kuvamanipulaatioita, joissa keskustan Juha Sipilä on siirretty promokuvasta makoilemaan mitä erilaisimpiin ympäristöihin. Meemin ympärillä käyty keskustelu on samalla hyvä esimerkki siitä, että poliittista puhetta saattaa verkossa esiintyä yllättävilläkin areenoilla.

Medioitumisen näkökulmasta tilanne verkossa on oikeastaan kahtalainen. Toisaalta periaatteessa kenellä tahansa on mahdollisuus ryhtyä viestin välittäjäksi ja lähestyä julkisuudessa poliitikkoja tiukoilla kysymyksillä tai haastaa heidän legitimiteettiään karnevalistisilla esityksillä. Toisaalta myös poliittisilla toimijoilla itsellään, niin ehdokkailla kuin puolueillakin, on mahdollisuus ylläpitää eräänlaista omaa mediaa: hyödyntää verkon eri ilmaisumuotoja ja hankkia julkisuutta perinteisen median ohitse. Tavoitettavuuden kannalta oma media on kuitenkin rajallinen, sillä sinne eksyvät todennäköisesti vain jo valmiiksi kiinnostuneet. Miten verkossa voisi tavoittaa siirtyvät äänestäjät tai poliittisesti kodittomat? Voisiko verkossa herättää myös politiikasta vieraantuneet keskustelemaan poliittisista teemoista? Tästä sekä erilaiset meemikeskustelut, Tahdon-kampanjat että edelliset presidentinvaalit Facebook-pöhinöineen ovat hämmentäviä mutta toiveikkaita esimerkkejä.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Viite – Tieteen ja teknologian vihreät ry:n vaalilehdessä keväällä 2015.

#vaalit2015: alustavia analyyseja eduskuntavaalipöhinästä sosiaalisessa mediassa

Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston yhteinen Digivaalit 2015 -tutkimushanke, jonka takana ovat Matti, Salla ja Arto tämän blogin kirjoittajista, tutkii verkossa muodostuvaa julkisuutta eduskuntavaalien ympärillä. Aineiston keruu jatkuu vaalipäivään asti, mutta alustavia analyyseja tehtiin jo vaaliviikolla.

Lähes kahdensadantuhannen vaalitwiitin analyysi osoittaa, että hashtageista on tullut keskeinen kampanjointimuoto myös politiikassa. Puolueiden lisäksi vaalikeskusteluun verkossa osallistuvat aktiivisesti erilaiset kansalais- ja etujärjestöt. Keskustelu on kuitenkin keskittynyttä ja jakautunutta: äänekkäimmät ehdokkaat löytyvät Helsingin ja Uudenmaan vaalipiireistä ja poliittiset ryhmittyvät viestivät enimmäkseen keskenään.

Tutkijat havaitsivat, että Twitter-tili löytyi kaikkiaan 938 kansanedustajaehdokkaalta kaikista 2146:sta, eli kaikkiaan 44 prosenttia ehdokkaista on läsnä Twitterissä. Lienee siis liioittelua väittää näitäkään vaaleja ainakaan Twitter-vaaleiksi, vaikkakin Twitterissä läsnä oli kaksi kertaa enemmän ehdokkaita kuin edellisissä eduskuntavaaleissa.

Hashtag- eli aihetunnistevaaleiksi niitä sen sijaan voisi kutsua. Puolueiden lisäksi monet erityyppiset toimijat kansalaisjärjestöistä mediaan ovat rakentaneet omia kampanjoitaan erilaisten hashtagien ympärille. Formaattiin liittyy kiinteästi myös äänestyslupausten kerääminen kansalaisilta sekä ehdokkaiden rekrytointi kampanjan arvojen taakse.

Tällaisia kampanjoita olivat muun muassa Suomen ylioppilaskuntien liiton #koulutuslupaus, eri lasten- ja nuortenjärjestöjen yhteinen #huoneentaulu-kampanja sekä ympäristöjärjestöjen ja yritysten yhdessä tekemä #energiaremontti2015-kampanja. Lisäksi lähes jokaiselta puolueelta löytyi oma kampanjahashtag – samoin kuin lukuisilta yksittäisiltä ehdokkailta. Osa näistä kampanjoista on mobilisoinut paljonkin Twitterin käyttäjiä, sillä ne näkyvät koko aineiston suosituimpien hashtagien listalla.

Eniten äänessä vihreät ja kokoomus Uudenmaan ja Helsingin vaalipiireistä

Vaaliaiheinen twiittailu aktivoitui helmikuun alussa, ensimmäisen kerran yli 2 000 twiittiä päivässä naputeltiin 9.2. ja 18.3. valittuja aihetunnisteita käyttäen twiitattiin jo 8 355 kertaa.

yleinen_vaalikeskustelu

Vaikuttaa myös siltä, että politiikkaa on arkista toimintaa, sillä twiittailu on aktiivisinta viikolla ja hiljenee viikonlopuiksi. Tarkasteltujen asiasanoiden osalta noin 16 000 twiittiä kirjoittivat ehdokkaat, kun taas suurimman osan – 91% kaikista viesteistä – kirjoittivat muut toimijat; äänestäjät, etujärjestöt sekä median edustajat.

Twiittien jakaumaa tarkastellessa selviää myös, että Twitterin käyttö on paitsi puolueittain myös alueellisesti jakautunut — eniten twiittejä lokakuusta vaaliviikon torstaihin mennessä lähettivät vihreiden ja kokoomuksen ehdokkaat Helsingin ja Uudenmaan vaalipiireistä (ks. Taulukko 1, Kuva 1).

dv2015_twiititpuolueittain

Kuva 1. Ehdokkaiden twiittien määrä yhteensä

Hashtagien eli aihetunnisteiden avulla voidaan yleisellä tasolla tarkastella keskustelun aihepiirejä vaalikeskustelussa (ks. Kuva 2, Kuva 3). Yleisten #vaalit2015 ja #politiikka -tunnisteiden yhteydessä käytettiin eniten puolueisiin viittaavia aihetunnisteita. Niiden jälkeen yleisiksi puheenaiheiksi nousivat myös #talous, #työ, turvallisuuspolitiikka eli #turpo, #vaalikoneet sekä #sote. Myöhemmin hankkeessa tutkijat selvittävät teemojen liikkumista verkon julkisuudessa kaikkien tekstisisältöjen tasolla laskennallisen analyysin keinoin.

dv2015_hashtagitpuolueittain

Kuva 2. Hashtagien käytön jakautuminen eri puolueiden ehdokkaiden kesken.

dv2015_yleisimmathastagit

Kuva 3. Suosituimmat hashtagit aineistossa. Yleiset vaali-, politiikka- tai eduskunta-sanat on poistettu.

Kuplia ja valtarakenteita

Sosiaalisen median ja politiikan tutkimuksessa on jo pitkään analysoitu oikean maailman ja digitaalisen maailman välistä yhteyttä. Tutkimusten perusteella vaikuttaa siltä, että yleensä esillä ovat samat henkilöt ja teemat, jotka ovat näkyvillä muuallakin. Tämä on herättänyt keskustelua siitä, kuinka edustava sosiaalinen media lopulta on.

Digivaalit 2015 -hankkeen tekemä verkostoanalyysi (ks. Kuva 4)  tunnisteella #vaalit2015-merkityistä twiiteistä ja Instagram-viesteistä paljastaa, että ainakin näissä palveluissa vaaliviestintä pysyy puoluepoteroissaan. Verkostokuvaajassa yhdessä esiintyneet hashtagit ja käyttäjät asettuvat lähelle toisiaan, ja suosituimmat hashtagit ja käyttäjät näkyvät suurempana.

Screen Shot 2015-04-19 at 20.06.48

Kuva 4. Verkostoanalyysi #vaalit2015-aihetunnisteella merkityistä viesteistä Twitterissä ja Instagramissa. (ks. isompi pdf-versio tästä)

Pääministeripuolue Kokoomus ja ennakkosuosikki Keskusta erottuvat omana ryhmänään sekä aihepiireinä että keskenään viestivinä toimijoina. Vastaavasti Vihreät erottuvat omana keskustelukuplanaan: he ovat aktiivisia, mutta enimmäkseen keskenään. Kolmas selkeä ryhmittymä on puolueista irrallaan: lasten ja nuorten järjestöt ja heidän kampanjahastaginsa herättävät paljon keskustelua, jossa muutamia kansanedustajaehdokkaitakin on mukana. Voisi ajatella, että tämän aiheen nouseminen näin selkeästi esille kertoo siitä, että nuoremmat ikäpolvet järjestöineen ovat verrattain aktiivisia Twitterin ja Instagramin käyttäjiä.

Vaaliaineistojen analyysi jatkuu

Digivaalit 2015 -tutkimushanke on yhdessä Kansalliskirjaston kanssa kerännyt alkuvuoden ajan eri sosiaalisen median palveluista vaaleihin liittyviä sisältöjä. Hankkeen päätavoitteena on selvittää, miten eri mediat vaikuttavat vuorovaikutuksessa keskenään ja kuka verkkojulkisuuden keskustelua hallitsee.

Tässä julkaistuja analyyseja varten tutkijat analysoivat yli 175 000 kappaletta 13.11.2014 – 16.4.2015 lähetettyjä twiittejä, jotka oli merkitty asiasanoilla #valet2015, #vaalit2015, #vaalit, #politiikka tai sisälsivät sanat vaalit, poliitikko, politiikka tai poliitikot. Verkostoanalyysissa on mukana myös Instagram. Aineiston keruu on tehty yhteistyössä Sometrik Oy:n kanssa. Ehdokkaiden tiedot ja käyttäjänimet saatiin avoimesti julkaistuista Helsingin Sanomien ja Yleisradion vaalikonedatoista.

Digivaalit 2015-hankkeessa ovat mukana Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston yhteinen Tietotekniikan tutkimuslaitos HIIT sekä Helsingin yliopiston Viestinnän tutkimuskeskus CRC. Projektin rahoittaa Helsingin Sanomain Säätiö. Tutkimus jatkuu vaalien jälkeen tarkemmalla analyysillä vaalikeskustelusta sekä sosiaalisen median ja perinteisen median vuoropuhelusta. Kansalliskirjaston keräämät verkkoaineistot  ovat asiakkaiden käytössä Kansalliskirjastossa ja muissa vapaakappalekirjastoissa, Eduskunnan kirjastossa sekä Kansallisessa audiovisuaalisessa arkistossa.

Lisätietoa Digivaalit 2015-hankkeesta:
https://www.hiit.fi/digivaalit-2015

digivaalit2015@hiit.fi
Tutkija Matti Nelimarkka / 050 52 75 920
Tutkija Salla-Maaria Laaksonen / 050 415 6576
Tutkimusavustajat Arto Kekkonen, Mari Marttila ja Mari Tuokko.

Digivaalit 2015 -tutkimusryhmä päivystää 17.4. – 25.4.; pyydämme ottamaan yhteyttä sähköpostitse digivaalit2015@hiit.fi . Vastaamme mielellämme kysymyksiin jotka liittyvät sosiaalisen median käyttöön vaaleissa sekä selvitämme mahdollisuuksien mukaan vastauksia myös tarkempiin kysymyksiin toimittajien pyynnöstä. Huomioithan kuitenkin, että joidenkin analyysien tekeminen näin isolla aineistolla saattaa viedä aikaa.

Vielä vähän mietteitä Twitter-eliitistä

Tviittien politiikkaa -tutkimushankkeen väite, että Twitteriä käyttää Suomessa ennen muuta politiikan ja journalismin eliitti, aiheutti tietysti visertimessä kosolti vastaväitteitä ja itseironista höröttelyä. Kuvaavaa lienee kuitenkin, että kun tutkimuksen tuloksia esiteltiin viikko sitten maanantaina Päivälehden museossa, tapahtumaan liittyvä hashtag #tviitpol pomppasi Suomi-Twitterin seitsemänneksi suosituimmaksi. Kyseessä on Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston ja Turun yliopiston yhteinen, laskennallisen yhteiskuntatieteen menetelmiä hyödyntänyt tutkimus.

Eliisa Vainikka ja Jukka Huhtamäki esittelivät tilaisuudessa poliitikkojen ja politiikan toimittajien Twitter-verkostosta tehtyä analyysiä. 34 korkeassa eliittipoliitikkoa ja 39 politiikan toimittajaa seuranneen tutkimuksen perusteella poliitikot ja toimittajat seuraavat vuorovaikuttavat Twitterissä runsaasti keskenään, verkosto on siis hyvin tiivis. Jokusella poliitikolla, kuten Alexander Stubbilla ja Pekka Haavistolla, on huomattavasti keskivertoa eliitti-Twitter-poliitikkoa enemmän kontakteja myös kuplan ulkopuolelle.

Toimittajilla seurattavia on poliitikkoja enemmän, ja suosituimpien seurattavien listan kärkikahinoihin pomppaa päivänpolitiikan ulkopuolelta Juhana Vartiainen, joskaan aivan taviskäyttäjänä häntäkään ei ehkä voi pitää. Niin toimittajilla kuin poliitikoillakin ykkössijaa pitää Mikael Jungner.

Toisessa osatutkimuksessa oli seurattu ehdokkaiden Twitter-käyttöä eurovaalien alla. Tuloksista muutamat olivat hieman yllättäviä. Ensinnäkin 20:n kärkeen tviittien määrän perusteella mahtuneet ehdokkaat olivat kaikki yli nelikymppisiä, joten mistään erityisesti nuorison hallitsemasta mediasta ei ole kyse.

Ehkä aavistuksen yllättävää oli sekin, että näistä 16 oli politiikan veteraaneja ja lopuistakin kolmella oli poliittista taustaa tai televisiosta tutut kasvot. Lopulta eniten tviitanneiden joukossa oli tutkija Erkka Railon mukaan vain yksi aito aloittelija. Vähemmän yllättävää oli se, että kun kriteeriksi muutettiin saatujen vastausten määrä, listaa dominoivat vielä voimakkaammin jo asemansa vakiinnuttaneet poliitikot.

Verkkojulkisuuden raadollisuutta kuvaa hyvin se tosiseikka, että top 20 paitsi tuotti 40 prosenttia kaikista eurovaaliehdokkaiden tviiteistä, myös keräsi 45 prosenttia kaikista vastauksista. Kuten Matthew Hindman osoittaa kirjassaan The Myth of Digital Democracy, vastaavaa keskittymistä havaitaan internetissä kaikkialla kirjojen verkkokaupasta poliittisiin blogeihin, joten ei tämäkään varsinaisesti yllätyksenä tullut.

Ei siis ollut sosiaalisesta mediasta tämänkään julkistuksen perusteella demokratian pelastajaksi. Perinteiset valta-asetelmat toistuvat Twitterissäkin, ja vaikka viestin lähettäminen on halpaa, kuulluksi tuleminen vaatii työtä tai vankan aseman.

Toki Twitterissä tapahtuva vuorovaikutus voi olla itsessään kiinnostavaa. Kommentaattorina toiminut toimittaja Janne Zareff kaipasi tutkimusta nimenomaan siitä, mistä Twitterissä oikeastaan puhutaan. Lisäksi toiveita esitettiin siitä, että Twitterissä tapahtuessaan eliitin sisäinen vuorovaikutus tulee läpinäkyvämmäksi. Palvelun viihdyttävimpiä käyttötarkoituksia onkin poliitikkojen ja toimittajien keskinäisen piikittelyn seuraaminen. Tosin Zareff huomautti, että Twitterissä tapahtuva vuorovaikutus on luonteeltaan äärimmilleen tyyliteltyä ja muistuttaa sellaisena kenties pikemminkin vuorovaikutuksen performanssia.

Muutamissa puheenvuoroissa toistui ajatus siitä, että Twitter on palveluna nuori ja sen mahdollisuudet kasvavat jahka massat löytävät Suomessakin palvelun. Itse pidän kuitenkin hyvin mahdollisena sitä, että Twitterin aktiivinen käyttäjäkunta ei meillä enää juurikaan kasva. Mistään kovin nuoresta palvelustahan ei todellisuudessa ole kyse, sillä Twitterkin on ollut olemassa jo lähes vuosikymmenen.

Näkökulmia osallistumiseen verkossa

Meille politiikan tutkijoille osallistuminen on tuttu käsite: pohdimme esimerkiksi äänestämistä, mielenosoituksia ja päätöksen syntymistä. Siksi myös verkko ja sen mahdollisuudet osallistumisen kannalta ovat lähellä politiikan tutkimusta (verkko-osallistumisen hyviä käsitteellistyksiä, katso Sæbø et al., 2008; Rose & Sanford, 2007). Kiireisille lukijoille tiedoksi, että lopussa on tiivistelmä.

Politiikan tutkimus?

Niin, olen politiikan tutkija. Useimmat ajattelevat, että sen takia minua kiinnostaisi vaalit, puolueet ja eduskunta. Kuitenkin, politiikan tutkimuksen sisällä kysymykset näetään laajempina. Esimerkiksi verkko-osallistumista tutkinut Graham (2012) esittää , osallistumisen ei sinäänsä tarvitse olla traditionaalisen politiikka-käsityksen mukaista, vaikkakin tutkimuksen juuret toki ovat siellä. Grahamin avaus laajentaa politiikan tutkimuksen menetelmiä ei poliittiseen aiheeseen, televisio-ohjelman keskustelusivuihin, ja tässä mielessä osoittaa politiikan tutkimuksen lähestymistavan toimivan myös ei poliittisiin teemoihin.

Mahdollisuus vs. osallistuminen

Tärkeä näkökulma on eriyttää osallistumisen mahdollisuus varsinaisesta osallistumisesta. Aiheesta kirjoittanut Stromer-Galley (2004) kuvaa näitä kahta eri puolta ‘interaction-as-product’ ja ‘interaction-as-process‘ –termein. Hänen keskeinen ajatus on, että on olemassa välineitä jotka tukevat osallistumista eri tavoin, käyttöliittymäkirjallisuuden sana ‘affordanssi’ sopii mielestäni tähän yhteyteen: on olemassa tuotteita, jotka tukevat erilaisia osallistumisia erilaisin tavoin.

Esimerkiksi blogin tapauksessa kommentointimahdollisuus on tälläinen tuote, joka tukee keskustelua. Toisaalta se, että kommentointi on mahdollista blogissa ei kerro mitään siitä, tapahtuuko kommentointia oikeasti tai onko sillä mitään merkitystä. Silloin siirrymme pohtimaan prosessinäkökulmia: kuinka osallistuminen aidosti toimii ja vaikuttaa? Onhan mahdollista, että järjestelmässä on erittäin hyvät mahdollisuudet osallistua, mutta osallistumisen prosessia ei ole olemassa, jolloin osallistuminen jää vain näennäiseksi piilo-osallistumiseksi. Esimerkiksi organisaatioden tapa käyttää sosiaalista mediaa tällä hetkellä, jää usein tälle näiennäisen osallistumisen tasolle (esimerkiksi poliitisten toimijoiden osalta, Golbeck et al., 2010; Lilleker et al., 2012; Schweitzer, 2011).

Näiden kahden aspektin erottaminen on merkittävää juuri sen takia, että kyseessä ei ole sama ilmiö, mutta ne ovat voimakkaasti liittyneitä toisiinsa: jos verkossa ei tarjota mahdollisuutta osallistua, niin tällöin osallistumisen vaikuttavuus ei ole mielekäs kysymys. Toisaalta, pelkkä mahdollisuus osallistua ei takaa, että osallistuminen vaikuttaisi mihinkään: mahdollisuus osallistua ilman osallistumisen prosessia johtaa vain näennäiseen osallistumiseen, mikä sellaisenaan ei riitä tyydyttämään politiikan tutkijoiden unelmia aktiivisesta kansalaisuudesta.

Mitä on laadukas osallistuminen?

Viimeiseksi osallistumisen teemaksi tässä tekstissä nostaisin osallistumisen arvioinnin: mitä on hyvä osallistuminen ja mistä sen tunnistaa? Tässä kohtaa on hyvä mainita kuuluvansa deliberatiiviseen koulukuntaan, jolle keskeistä on rationaalinen hyvässä hengessä tapahtuva keskustelu, missä mielipiteiden vaihtojen kautta saavutetaan yhteinen ymmärrys ongelmakentästä ja ratkaisu tähän ongelmaan. Tämä ei tietenkään ole ainoa näkökanta (katso esimerkiksi Dahlberg, 2011), mutta tässä kirjoituksessa käsitellään erityisesti tästä näkökulmasta.

Deliberatiivisen demokratian kautta keskeiseksi teemaksi nousee keskustelun laatu, mitä onkin verkkotutkimuksen piirissä käsitelty runsaasti (esimerkiksi Wilhelm, 1998; Wright & Street, 2007; Dahlberg, 2001). Liittyykö käyty keskustelu asiaan, eli onko se relevanttia? Huomioiko keskustelun vastaukset aiempaa keskustelua vai onko keskustelu vai huutelua, kuuntelematta? Ja, säilyykö keskustelu kaikkia osapuolia arvostavana ja kohteliaana, vaikka käsiteltävät asiat olisivat ikäviä? Nämä ovat esimerkkejä deliberatiivisen näkemyksen mukaisesta hyvästä keskustelusta.

Smithin (2009) ajatuksia lukeneena nostan esille myös määrällisen puolen tässä: voiko osallistumista sanoa onnistuneeksi, jos osallistujina on vain keski-ikäisiä valkoisia miehiä? Monipuolisuus ja tasapuolisuus ovat keskeisiä kriteereitä otettavaksi mukaan laadun käsitteeseen. Luonnollisesti en ole tämänkään ajatuksen kanssa täysin yksin, aiemmat tutkimukset esimerkiksi nostavat esille iän, koulutuksen ja tekniikan käyttötaitojen merkityksen (esimerkiksi Strandberg, 2012; Blank & Reisdorf, 2012).

Toisaalta, olen myös vakuuttunut Baek et al. (2012) argumentaatiosta kokemuksen nostamisesta osaksi tätä arviointikehikkoa. Hän huomauttaa, että osallistujien kokemus tasapuolisuudesta on yhtä merkittävä osatekijä kuin aiemmin yllä mitattu objektiivinen käsitys tasapuolisuudesta. Voiko hyvää osallistumista olla, jos osallistujat eivät koe osallistumisen olevan hyvää?

Mitä nyt sanottiinkaan?

Olen nyt pyrkinyt koostamaan jotakin ajatuksia osallistumisesta ja osallistumisen tutkimuksesta verkossa. Ensimmäinen ajatus keskittyi siihen, että politiikan tutkimuksen menetelmiä, käsitteitä ja lähestymistapoja tulisi soveltaa laajemmin myös verkkotutkimuksessa: älkää siis kokonaan unohtako meitä, vaan tulkaa rohkeasti juttelemaan!

Toiseksi, osallistumisen suhteen on syytä erottaa mahdollisuus ja todellisuus. Todellisuuden tutkimus on tietenkin antoisampaa, mutta myös tekniikan tarjoamien mahdollisuuksien analyysi on tärkeää: missä ei voi puhua, siellä on vaiettava.

Viimeiseksi nostin esille kolme eri suuntaa, mistä osallistumista voisi käytännössä tutkia:

  • osallistumisen laatu
  • osallistujien koostumus
  • osallistujien kokemus

Minullekkaan ei ole täysin selvää, miten nämä kolme suuntaa liittyy toisiinsa ja onko niistä jokin erityisen tärkeä, mutta ne kaikki ovat osana osallistumista.

Kansanedustajat ja sosiaalinen media vaaleissa 2011

Tutkimme vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen, miten valitut edustajat käyttivät sosiaalista mediaa vaalien aikana sekä viikon vaalien jälkeen. Tutkimusraportti (The use of social media in the Finnish Parliament Elections 2011, pdf), jonka tuloksia esittelimme vastikään myös Rajapinta-ryhmässä Viestinnän tutkimuksen päivillä, on nyt ladattavissa verkosta CRC:n sivuilta.

Tutkimuksessa tarkastellut palvelut olivat blogit, Facebook, Twitter, YouTube ja Flickr. Raportissa siis mukana kaikki valitut 200 edustajaa sekä lisäksi puoluetason tietoja.

Yleisesti havaintojen perusteella voidaan todeta, etteivät vuoden 2011 eduskuntavaalit vielä olleet ne sosiaalisen median vaalit, joiksi niitä uumoiltiin. Lisäksi monet edustajat hylkäsivät kanavat kokonaan vaalien jälkeen: sosiaalista mediaa käytettiin enemmän lyhytaikaiseen kampanjatyöhön ja yksisuuntaiseen viestintään, kuin todelliseen keskusteluun äänestäjien kanssa.

Suosituin sosiaalisen median alusta oli blogi (177 edustajalla), mutta yli kolmannes blogeista ei sallinut kommentointia lainkaan. 81,5% edustajista ylläpiti profiilia Facebookissa, mutta julkista profiilia vain 55 prosenttia. 39% edustajista omisti Twitter-tilin. Visuaalisten alustojen eli YouTuben ja Flickrin käyttö oli kaikkiaan vielä hyvin vähäistä.

Tutkittaessa sosiaalisen median käyttö selittäviä tekijöitä edustajien ikä nousee esille tyypillisesti merkittävänä taustamuuttujana: nuoremmat edustajat käyttävät todennäköisemmin mm. Twitteriä ja Facebookia. Myös puolueella taustatekijänä näyttäisi olevan merkitystä, mutta sen tarkempaa mekanismia ei tässä raportissa ole arvioitu. Puolueorganisaation tasolla aktiivisina sosiaalisen median hyödyntäjinä erottuu ennen kaikkea Vihreä Liitto, mutta erityisesti Facebookissa myös suuren suosion kerännyt Perussuomalaiset.

Khaldarova, I.; Laaksonen, S-M. & Matikainen, J. (2012). The use of social media in the Finnish Parliament Elections 2011. Media and Communication Studies Research Reports 3/2012. Communication Research Centre CRC: Helsinki. (pdf)

p.s. Tutkimustyö samasta aineistosta jatkuu Rajapinta-pohjaisella työryhmällä Matti Nelimarkan kanssa, eli lisää analyysia luvassa jatkossa!