Tiedettä, teknologiaa sekä yhteiskuntaa – Rajapinta ry:n opinnäytetyöpalkinnot 2017

Yhdistyksemme keskeinen tavoite on ylläpitää ja kehittää digitaalisuuden ja yhteiskuntatieteen rajapinnalla tapahtuvaa tutkimusta ja opetusta. Suomalaisessa järjestelmässä pro gradut ja diplomityöt ovat kiinnostavalla tavalla tutkimusta ja opetusta yhdistäviä ja halusimmekin kannustaa sekä tuoda tietoiseksi rajapintaisia graduja. Perustimme siis oman opinnäytetyöpalkinnon. Voittaneita töitä valittiin kaksi:

Pietari Keskisen Supporting emerging entrepreneurship in informal settlements with digital services käsittelee sitä, miten Windhoekissa sijaitsevan Havanan slummin ihmisten yrittäjyyttä voitaisiin auttaa digitaalisilla palveluilla. Palkintolautakunta nosti esille monimenetelmäisen tutkimusotteen sekä yhteiskunnallisen merkittävyyden. Aalto-yliopistolle tehty diplomityö verkossa.

Daniel Helanderin työtä Vuorovaikutus Helsingin pormestariehdokkaiden Twitter-keskusteluissa kuntavaaleissa 2017 pidettiin tasapainoisena työnä, missä tutkimuskysymys sidotaan hyvin sosiaalisen median ja vuorovaikutuksen kirjallisuuteen sekä poliittisen viestinnän kirjallisuuteen. Aineistoa on myös esitelty ja sen laadullinen käsittely on ollut mielenkiintoista. Tampereen yliopistolle tehty pro-gradu työ on verkossa.

Yhteensä ehdotuksia palkinnon saajiksi tuli yksitoista. Tieteenaloina edustettuina olivat informaatioverkostot, interaktiivinen media, journalistiikka, kasvatustiede, pelitutkimus, sosiologia, taiteen ja median tutkimus sekä viestintätieteet. Ehdotukset tulivat kuudesta eri yliopistosta. Muita ehdotettuja opinnäytteitä olivat

Lisäksi kiitämme arviointiryhmää, joka selviytyi poikkitieteellisestä haasteestaan erinomaisesti. Yhdistyksen puolesta siis kiitos osallistujien lisäksi Jaakko Suomiselle, Pertti Ahoselle, Minna Ruckensteinille, Antti Salovaaralle, Airi Lampiselle, Arho Toikalle sekä Antti Ukkoselle.

Rajapinta-palkinto on odotettavasti haettavana myös tänä vuonna! Seuraa sähköpostilistaamme sekä verkkosivuja.

Rajapinnan kevät 2018 / Rajapinta spring 2018 newsletter

(English summary below)

Yhdistyksen puolesta mahtavaa alkanutta vuotta 2018! Tässä blogipostauksessa kevään uutiskirje, jossa kooste kevään tulevista tapahtumista ja muutamia muita uutisia.

Sähköpostilistan muutos

Kuten yhdistyksen jäsenet ovat varmasti jo huomanneet, yhdistyksen sähköpostilistan osoite on vaihtunut. Tervetuloa siis uudelle hienolle sähköpostilistalle! Viestit voit lähettää osoitteeseen discussion@rajapinta.co ja kaikki sähköpostilistalla mukana olevat saavat sen. Meno jatkuu muuten samanlaisena kuin ennenkin.

Meetup 26.1.

Perjantaina 26.1. järjestettiin vuoden ensimminen meetup, jossa yhteisvoimin pohdittiin tulevan vuoden meininkiä ja kuultiin lyhyitä lightning talkeja meneillään olevista tutkimuksista. Tiedossa on ainakin sentimenttianalyysia, valeuutisekosysteemiä ja suoli24-ilmiön perkaamista – stay tuned!

Hallitus perkaa tapaamisessa esitettyjä ideoita seuraavassa kokouksessaan ja muokkaa niiden pohjalta yhdistyksen toimintasuunnitelmaa tulevalle vuodelle. Toiveita Rajapinnan tulevasta toiminnasta voi esittää myös blogin tai Facebookin kommenteissa – ja toki myös järjestää itse!

Tulevat meetupit

Kevään toimintamme jatkuu meetuppien muodossa, perjantaisin kello 14. Kevään meetup-päivät ovat 16.2., 23.3., 20.4. sekä 18.5. Merkitsethän ne kalenteriisi jo nyt.

Olet tervetullut puhumaan omasta tutkimusaiheestasi — olipa kyseessä kandityö, gradu, tieteellinen artikkeli, kirja tai väitöstutkimus — laitathan sähköpostia meetup@rajapinta.co


Terveisin,
Rajapinta ry

The Rajapinta association wishes you a Happy New Year 2018!

New email list

As you can see, the email list address has changed. Send your messages now to discussion@rajapinta.co .

Meetup January 26th

This year’s first meetup was organized on January 26th. We heard lightning talks about coming projects and studies, and also discussed our plans for the starting year. The board will formulate our plan for 2018 building on the ideas presented, and more ideas and wishes are always welcome by blog or FB comments or by sending us an email.

Spring meetups

Next meetups of the spring are planned for 16.2., 23.3., 20.4. and 18.5, always 14.00 o’clock. If you would like come and present on your research or thesis, send an e-mail to meetup@rajapinta.co.

– –
Kind regards,
Rajapinta Ry

Interventions in Surveillance Capitalism With Personal Data Spaces

This is a cross-post from Blink, the Surveillance & Society blog.

Image: Wikimedia Commons

A rather uniform logic seems to be at work behind the scenes of the digital economy: value creation is based on extracting data about users, turning data into behavioral predictions, and monetizing them through markets users cannot participate in. This logic, called “surveillance capitalism” by Shoshana Zuboff, seems to have become institutionalized as the default mode of operation in the tech industry. To highlight how the flexibility of the market economy made surveillance capitalism possible, Zuboff quotes Thomas Piketty’s Capital in the Twenty-first Century:

“This will continue to be true in the future, no doubt more than ever: new forms of organization and ownership remain to be invented.”

Even if surveillance capitalism is the default, the Piketty quote also indicates that new market forms will continue to be experimented in the margins of the digital economy. Discontentment with how it now works has prompted initiatives from activists and technology developers, promising to empower users to take control of their data. The MyData Global Network is an example of a movement organizing around this idea, and “personal data spaces,” or PDSs, are concrete technologies being developed towards this end.

In practical terms, PDSs are intermediaries that operate between their users and third parties. They offer data storage services coupled with interfaces to manage data flows, and possibilities to run code. With the data portability rulings under the new EU general data protection regulation, the regulatory environment in the EU is taking steps in a direction that favors PDSs. We will likely see more efforts towards development of PDSs in the near future, and therefore it makes sense to ask: what is the intervention that PDSs aim at?

In my recent article in Surveillance & Society, “Personal Data Spaces: An Intervention in Surveillance Capitalism,” I look more closely at three PDSs to analyze their imaginaries of how the digital economy should work. The three exemplars are a “personal cloud server” called Cozy Cloud, a “digital life management” service called Meeco, and a “personal data store” called OpenPDS.

In the imaginaries of PDSs, users reap more of the benefits from data collection and use for themselves. PDSs offer users different entry points in the value creation process: starting from gathering data, into intermediating data between third parties, controlling analytics, and creating and sharing abstract information, such as intentions. Users are to become active subjects in value creation, instead of passive objects of data extraction. Users are envisioned as market participants who selectively redirect and share more, and more nuanced, data based on benefits received.
In this way, the aim of PDSs is to increase the quality and specificity of data that businesses can employ. While they do attempt to intervene in surveillance capitalism, they do not deny or counter its value creation: instead, they offer users access into the existing value creation processes.

For themselves, PDS envision a position of a platform provider that facilitates data exchanges, relying on market mechanisms to ensure that third parties develop beneficial services for users to choose from, once the technology to control data flows is in place.

––

Lehtiniemi, T. (2017). Personal Data Spaces: An Intervention in Surveillance Capitalism? Surveillance & Society, 15(5), 626–639. You can read the article here.

Kuplista ja niiden ehkäisemisestä

Teksti perustuu minun, Salla-Maaria Laaksosen ja Bryan Semaanin artikkelikäsikirjoitukseen. Koska akateeminen julkaisu on hidasta, päätin kirjoittaa  tiivistetyn version jo nyt blogimuodossa – onhan tuloksia jo esitelty Rajapinta-meetupeissa. Huomautettakoon, että tekstin näkökulma voi olla monelle yhteiskuntatieteitä edustavalle rajapintalaiselle hiukan outo, koska artikkelin pääyleisönä on käyttöliittymätutkijat.

Kuplien ja polarisaation tutkimiselle on pitkät perinteet myös verkkotutkmuksessa. Vuoden 2004 Yhdysvaltojen vaaleja tutkineet Adamic & Glance (2005) havaitsivat, että demokraattiblogaajat linkkaavat enemmän demokraattilähteisiin ja vastaavasti republikaaniblogaajat republikaanilähteisiin. Vastaavia tuloksia on saatu myös esimerkiksi Gilbertin yms. (2009), Jacobsonin ym. (2016) sekä Merazin (2015) tutkimuksissa.

Myös käyttöliittymätutkijat ovat lukeneet samoja artikkeleita ja alkaneet pohtia, kuinka polarisaatiota voisi teknologiaa kehittämällä vähentää. Tutkimusta on tehty varsin runsaasti. Esimerkiksi Park et al. (2009) ja Munson et al. (2009, 2010, 2013) ovat pyrkineet vaihtamaan uutisten suosittelun tukemaan erilaisten näkökulmien esittelyä. Suosittelu voi myös tapahtua suosittelemalla ihmisille muita ihmisiä joiden näkökulmat ovat aiheeseen voisivat olla erilaisia (esimerkiksi Garimella, 2016, 2017). Artikkelissamme kutsumme tätä vallitsevaksi lähestymistavaksi jonka haluamme haastaa (englanniksi common design agenda).

Empiirinen esimerkki: toimisiko vallitseva lähestymistapa?

Tutkimme Suomessa melko tuoretta, selvästi polarisoitunutta ilmiötä: maahanmuuttokeskustelua. Käytämme aineistona viittä maahanmuuttoa kannattavaa ja viittä maahanmuuttoa vastustavaa Facebook-yhteisöä ja niissä tapahtuvaa linkkien jakoa. Ilmiön kuvaamiseksi teimme verkostoanalyysin, jossa sivuston ja ryhmän vällle syntyy yhteys aina, kun kyseisessä ryhmässä on jaettu jokin kyseisen sivuston alla oleva linkki. Kuten verkostokuvastä näkee, aiemman tutkimuksen havaitsema polarisaatioilmiö on havaittavissa tässäkin keskustelussa: ryhmille yhteisiä sivustoja on vain kourallinen eli ryhmien keskelle jäävät verkoston solmut. Valtaosa jaetuista sivustoista on kullekin ryhmälle erillisiä.

network2
Linkit maahanmuuttoa vastustavissa (A1-5) ja kannattavissa (P1-5) ryhmissä. Aineisto on analyysissa täysin anonymisoitu, eli yksittäisiä käyttäjiä ei voi tunnistaa.

Jos seuraisimme aiemman tutkimuksen johtopäätöksiä, kuvaaja voisi johtaa ajatukseen, että ryhmille voisi tehdä hyvää välillä lukea samoja lähteitä ja ehkä löytää yhteistä maaperää tätä kautta. Aineistossa havaittiin, että noin kaksi prosenttia linkeistä ovat täysin samoja sekä kannattavissa että vastustavissa ryhmissä, eli näiden linkkien sivustot ovat mahdollisia yhteisen maaperän löytymiselle.

Päätimme kuitenkin tarkastella hiukan syvemmälle ja analysoida, mitä näiden yhteisten linkkien alla tapahtuu. Linkken alla olevien Facebook-kommenttien analyysi osoittaa, että yhteistä maaperää ei löytynyt. Linkkien alla varsin usein dissattiin hyvinkin julmasti sitä “toista puolta” – niin maahanmuuttoa vastustavissa kuin sitä kannattavissa ryhmissä. Keskustelu oli hyvin etäällä yrityksistä ymmärtää toisten näkökulmia.

Tulos ei välttämättä ole yllättävä ja uusin poliittinen psykologia (esim. Washburn, painossa) kuvaa, kuinka jopa tilastojen lukeminen värittyy lukijan ennakkokäsityksien kautta. Tästä huolimatta  ajatus yhteisen maaperän luominen esimerkiksi jaettujen linkkien avulla on keskeinen oletus vallitsevassa lähestymistavasssa.

Mitä sitten?

Analyysimme perusteella on selvää, että esitetty yksinkertainen eri uutislähteiden suosittelu sellaisenaan ei riitä. Käyttöliittymätutkimuksessa on palattava työpöydän ääreen ja mietittävä, missä määrin teknologialla voidaan välttää yhteiskunnan polarisaatiota ja mitä vaikutuksia sillä lopulta voi olla. Tämä on selkeästi kutsu rajapintaiselle teknologian ja yhteiskuntatieteen välissä olevalle tutkimukselle jossa voitaisiin huomioida niin teknologian syvällinen ymmärtäminen ja jopa teknologiakonstruktiivinen tutkimusote kuin myös yhteiskuntatieteen kautta ymmärrys ihmisen monimutkaisuudesta.

Käyttöliittymäsuunnittelu voisi lähteä rohkeasti kokeilemaan erilaisia lähestymistapoja pelkän mediadieetin laajentamiseen asemesta. Alla on kolme esimerkkiä siitä mitä voitaisiin esimerkiksi tehdä. Ensimmäisessä koetetaan rakentaa suosittelua heikkojen yhteyksien kautta. Toisessa pyritään tuomaan uutisesta jo käytävää keskustelua ja sitä kautta eri näkemyksiä enemmän esille. Kolmannessa tarjotaan uutisten jakajille vihjettä, että samaan aiheeseen on esitetty monta näkökulmaa.

Nämäkään lähestymistavat eivät välttämättä toimi. Pahimmillaan ne voivat vain aiheuttaa enemmän antisosiaalista toimintaa ja pahaa mieltä. Siitä huolimatta olisi tärkeää, että design-vetoinen käyttöliittymätutkimus tutkisi myös vallitsevaa lähestymistapaa haastavia ratkaisuja pohtisi mitä kaikkea voitaisiin tehdä tämän yhteiskunnallisen ongelman ratkaisemiseksi.

 

Somekohun anatomia – Mikä selittää kohun kestoa?

Somekohu, someraivo, sometapaus – Sosiaalisen median aikaansaamat puheenaiheet tuntuvat nousevan ja kuolevan yhä kiihtyvällä tahdilla. Niin yritykset kuin yksilöt suhtautuvat kohuihin monesti kauhunsekaisin tuntein: miten toimia jos seuraavaksi se olenkin minä myrskyn silmässä? Toisaalta jonkinlainen kohu voi olla tavoitteena, jos halutaan mahdollisimman suuri huomio omalle tuotteelle tai brändille.

Markkinoinnin puolella tavoitteellinen kohuilu kategorisoituu viraalimarkkinonnin piiriin. Tavoitteena on, että ilman merkittävää markkinointipanostusta keskustelu esimerkiksi omasta uutuustuotteesta leviäisi kuin virus, ja erityisesti sosiaalisen median myötä viraalimarkkinointi on noussut tärkeään rooliin. Tutkimuksessa on paljon pohdittu, mitkä asiat edistävät keskusteluaiheiden viraalista leviämistä. Kolme kilpailevaa strategiaa nousee usein esille:

  1. Aiheen kylväminen (seeding) mielipidevaikuttajille
  2. Aiheen kylväminen kriittiselle massalle
  3. Aiheen kylväminen eri verkostoja yhdistäville yksilöille (ns. siltastrategia)

Täysin yksimielistä näkemystä parhaasta strategiasta ei ole, mutta mielipidevaikuttajat vaikuttavat olevan tärkeässä roolissa aiheiden leviämisessä, koska he yksinkertaisesti postaavat someen paljon ja osallistuvat herkästi erilaisiin tempauksiin. Toisaalta median ollessa ns. hybridinen mielipidevaikuttajat ja julkkikset saattavat olla erityisen tärkeitä, koska perinteinen media kirjoittaa heistä todennäköisemmin kuin meistä taviksista.

Usein aiheiden viraalisuutta tutkittaessa keskitytään aiheesta käytävän keskusteluun määrään. Lasketaan siis esimerkiksi postausten, jakojen, latausten tai katselukertojen määriä. Harvemmin tutkitaan, mitkä tekijät selittävät aiheesta käytävän keskustelun kestoa. Esimerkiksi nyt ajankohtaisista aiheista voi todeta, että #metoo-keskustelu on kestänyt jo kuukausia, kun taas Pirkko Arstilan kolumnista kohistiin vain hetken.

Tutkimme aihetta SSMA-hankkeen puitteissa hyödyntämällä tutkimuskumppanimme Futusomen kehittämää Viraalivahti-palvelua. Viraalivahti on kehitetty tunnistamaan keskusteluaiheita, jotka alkavat saada poikkeuksellisen paljon mainintoja normaaliin verrattuna. Inspiraationa Viraalivahdille on toiminut ns. Mutti-gate, joka sai alkunsa, kun kokki Henri Alén tammikuussa 2014 tviittasi tomaattikastikereseptin tunnisteella #soosi ja ihmiset ostivat kauppojen hyllyt tyhjiksi Mutti-tomaattikastikkeesta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin Viraalivahdin tunnistamia eri viraalitapauksia tammikuusta 2015 maaliskuuhun 2017. Osa tapauksista nousi Mutti-gaten sfääreihin, kun taas suurin osa päättyi nopeasti sen jälkeen, kun algoritmi tunnisti sen. Keskityimme ainoastaan hashtag- ja avainsanaperusteisiin tapauksiin, jotka saivat algoritmilta heti ensimmäisenä päivänä riittävän korkean luokituksen. Näiden rajoitteiden myötä tutkittavien viraalitapausten määrä oli 1335. Esimerkiksi #halpuuttaminen ja ABC:n lehtipihvikohu nousivat aineistossa Mutti-gatea vastaaviksi viraalitapauksiksi.

Määrittelimme tapauksen keston laskemalla yhtäjaksoisten päivien määrän, jolloin aihe sai vähintään yhden maininnan. Rajasimme pois yli 30 päivää kestävät keskustelut, koska ne tulkittiin koskevan jatkuvia keskusteluaiheita. Jäljelle jäi 960 viraalitapausta, joita koskevia mainintoja haettiin Futusomen rajapinnan avulla eri some-kanavista, kuten keskustelufoorumeista, avoimista Facebook-keskusteluista, Twitteristä, Instagramista, blogeista, uutiskommenteista, ja niin edelleen. Tällöin aineisto käsitti yhteensä lähes 14 miljoonaa some-postausta. Kuva näyttää, miten data jakautui eri alustoille.

Somekohu_saitit

Tapausten kesto oli keskimäärin noin kolme päivää hashtag-perusteisille ja noin yhdeksän päivää avainsanaperusteisille tapauksille. Lisäksi määrittelimme keskimääräisen päivittäisen postausten, keskustelijoiden ja keskustelukanavien määrän, sekä postausten, keskustelijoiden ja kanavien suhteellisen muutoksen ensimmäisen päivän jälkeen. Eri mallinnustavoilla esille nousi selkeä tekijä, joka selitti tapauksen kestoa: Mitä useammilla eri keskustelukanavilla aiheesta puhuttiin, sitä kauemmin se kesti. Postausten tai keskustelijoiden määrällä ei ollut vaikutusta aiheesta käytävän keskustelun kestoon.

Tuloksen perusteella voi väittää, että keskusteluaiheilla on lyhyempi elinkaari yksittäisten kanavien sisällä ja uudet kanavat ja yleisöt ovat edellytys keskustelun pidemmälle jatkumiselle. Tulos myös tukee eri verkostoja yhdistävien yksilöiden merkitystä viraalitapausten jatkumisen näkökulmasta. Todennäköisesti myös perinteisten medioiden mukaantulo edistää keskustelun jatkumista nimenomaan laajentamalla keskustelua uusiin kanaviin.

Lopuksi vielä vinkki niille, jotka haluavat välttää somekohuja: vaikka yhdessä kanavassa yhtenä päivänä ei-toivotusta aiheesta keskustellaan paljon, älä huolestu, sillä keskustelu ei välttämättä jatku kauan – ellei se leviä muihin kanaviin.

Tutkimus esitellään tammikuussa 2018 Hawaii International Conference on System Sciences -konferenssissa otsikolla “Anatomy of Viral Social Media Events” ja sen ovat laatineet Essi Pöyry, Salla-Maaria Laaksonen, Arto Kekkonen sekä Juho Pääkkönen.

Rajapinta Skrivarstuga – 5 vinkkiä artikkelityöpajan järjestämiseen

Torstaina 16.11. järjestettiin Rajapinnan ensimmäinen artikkelityöpaja, Tukholman-tuliaisina tuodulla skrivarstuga-konseptillaPäivän aikana annoimme palautetta yhteensä viidelle käsikirjoitukselle. Samalla opimme toistemme töistä, tavoitteista ja tutkimusyhteisöistä. Ja joimme vähän liian paljon kahvia.

Jos et päässyt mukaan, ei hätää! Järjestämme vastaavia työpajoja epäilemättä toistekin – ja näiden viiden vinkin avulla voit pistää oman työpajan pystyyn vaikka heti:

2017-11-16 14.59.16

1. Aloita ajoissa: Lähetä kutsu mahdollisille osallistujille ajoissa. Kokoa verkkolomakkeen kautta tieto 1) osallistujista ja 2) käsikirjoituksista. Hyvä ajankohta on usein pari viikkoa ennen yhteistä deadlinea, jos sellaisia on. Varaa työpajalle rauhallinen tila. Jos osallistujia ja käsikirjoituksia on niin paljon, että papereita on tarpeen käsitellä rinnakkaissessioissa, ota tämä huomioon myös tilajärjestelyissä.

2. Ennakkovalmistelut: Skrivarstugassa tarvitaan paperikopiot kaikista käsiteltävistä artikkeleista kaikille osallistujille. Tapahtuman lähestyessä pyydä osallistujia toimittamaan artikkelitiedostot määräaikaan mennessä kopiointia varten – tai määrää, että jokainen hoitaa paikalle riittävän määrän kopioita omasta artikkelistaan. Papereita ei siis lueta etukäteen – ennakkovalmisteluiden minimoimiseksi ja siksi, että päivä sujuu paremmin kun kaikki aloittavat samalta viivalta.

3. Työpajan ohjelma: Valmistele työpajan ohjelma niin, että jokaiselle artikkelille on varattu noin 60 minuuttia. Session aluksi kirjoittaja(t) kertoo lyhyesti, muutamalla lauseella, mistä paperissa on kyse, missä se on tarkoitus julkaista, ja mihin erityisesti toivoo muilta kommentteja & tukea. Sen jälkeen kaikilla on noin 25 minuuttia aikaa lukea paperi, jonka jälkeen on noin 25 minuuttia aikaa yhteiselle keskustelulle. 20 minuutissa ei tietenkään ehdi lukea pitkää tekstiä perusteellisesti, mutta kipukohdat ja kehitysideat yleensä löytyvät tällä menetelmällä sangen tehokkaasti. Koska tekstit luetaan paperilta, läppärit ja puhelimet voi jättää suosiolla syrjään – se tekee tunnelmasta keskittyneemmän ja levollisemman.

4. Palaute ja sen vastaanottaminen: Ohjeista osallistujat antamaan rakentavaa palautetta, miettimään mikä voisi auttaa kirjoittajia, puhumaan myös käsikirjoitusten vahvuuksista ja siitä, mikä erityisesti inspiroi tai vakuutti. Hyvä palaute voi olla myös kirjallisuusvinkki, idea artikkelin rakenteen sujuvoittamiseksi, tai vaikeaselkoisen kappaleen merkitseminen korjauslistalle. Vielä olennaisemmin, ohjeista osallistujat ottamaan palaute vastaan kuunnellen: Kun saat palautetta, sinun ei tarvitse eikä pidä vastata heti. Kuuntele ja tee muistiinpanoja. Vastaa palautteeseen muokkaamalla artikkeliasi.

5. Lounas, fika, ehkä myös afterwork: Varaa tarpeeksi aikaa tauoille – vauhdilla lukemisen ja intensiivisten palautekeskustelujen vastapainoksi tarvitaan lepohetkiä ja liikettä! Menkää yhdessä lounaalle. Ottakaa ruotsalaisista oppia ja kahvitelkaa rauhassa. Ja jos osallistujilla on intoa, päivän päätteeksi voi tietenkin jatkaa keskustelua afterworkin merkeissä.

Happy workshopping! Ha det bra!

Algorithmic Systems, Strategic Interaction, and Bureaucracy

What do algorithmic systems and bureaucracy have in common?

I gave on algorithmic systems, strategic interaction, and bureaucracy in the Making Sense of Algorithmic Systems symposium at the Annual Social Psychology Conference in Helsinki on November 18, 2017. The talk lays out early ideas in a domain that is (relatively) new for me. These have been developed in collaboration with Matti Nelimarkka, Jesse Haapoja, Juho Pääkkönen & others – but all mistakes are mine.

To accompany the slides above, here are the key ideas from the talk:

What might post-interaction HCI (Human–Computer Interaction) look like? This is a conceptual shift we are grappling with and trying to make sense of – focusing on direct and observable interaction between one individual and one device feels less and less sufficient (although those interactions, too, remain important). Inspired by Alex Taylor’s thoughts, I like to think of city bike systems as one example that pushes us to think about socio-technical systems and data in new ways.

The more we talk about algorithmic systems, the more we need to ask ourselves to be precise about how exactly they are different from socio-technical systems more broadly. Algorithms, data, artificial intelligence and machine learning are words I’ve heard awfully often this year — and there are problems with how they are used in public (and academic) conversations. There is lots of fear-mongering as well as moments when systems are narrated to hold more power and capabilities than they actually have etc.

One things that seems to be clear is that all things digital and the datafication of everything is attracting a lot of attention in a variety of fields – and critical researchers are already on it, too! There has been a proliferation of critical studies of algorithms and data over the past years. This reading list, collected by Nick Seaver and Tarleton Gillespie is one fantastic place to start from if you’d like to get a glimpse of what is going on. Moreover, we need to keep asking questions about what algorithms are and in what way(s) they are interesting. One important observation underlying the shift to talk about algorithmic systems rather than algorithms on their own is the fact that algorithms don’t exist in isolation. On this account, I recommend Algorithms and their Others, written by Paul Dourish.

Another source of inspiration for me has been this popular piece on the similarities between bureaucracy and algorithmic systems: Rule by Nobody. The analogy does not work 1:1, of course, but there is something to it. And this points to where I think social psychology has an opening to step in and speak up: our field has a lot of expertise on social interactions (also strategic ones) and organizations. These are needed in conversations about algorithmic systems.

For theoretical bases to work on algorithmic systems and strategic interaction, I recommend as a less known book by Erving Goffman, Strategic Interaction. It is a microsociological take of game theory! As I see it, there are (at least) two levels worth thinking about here: First, computer-mediated communication, including questions about how does social interaction play out in the context of algorithmic systems and how do individuals and groups use these systems in strategic ways in interacting with others? Second, human–computer interaction, with questions about how individuals and groups ”game the algorithm” and work around systems that are making it hard for them to accomplish their goals. Here, one might think about Uber drivers strategizing with one another (and against the company and its app) to make more money, but also about the kinds of workarounds that have long been observed as part of the ”normal” repertoire of how people make socio-technical systems work. Goffman’s work gives us tools to consider how individuals can interact with algorithmic systems (and with one another in the presence of these systems) in active, purposeful ways, rather than the dopes fooled by black boxes that popular accounts sometimes make us to be! But we need to be careful in considering what we can take from this work, focused on rich interactional settings (face-to-face).

When it comes to algorithmic systems and bureaucracy, Max Weber’s scholarship is one obvious candidate to work with. I, however, am intrigued to revisit Michel Crozier’s work, especially the book The Bureaucractic Phenomenon, as a resource for thinking about interactions with algorithmic systems. Crozier’s work challenges perspectives that overemphasize the rational organizational structure of bureaucracy, and places emphasis on the strategic efforts of different stakeholders within these organizational systems. Looking at algorithmic systems from this point of view allows for analysing strategic interactions on the system level in a manner that does not do away with the impact of networked systems but also keeps us focused on the possible tensions between the different human actors. Here, too, we need to be careful in applying old tricks to a new show, since as Minna Ruckenstein pointed out in the symposium, the rules in bureaucracies are typically public knowledge whereas this tends not to be the case with proprietary algorithms.

(Finally, while this talk deals with another domain, most of my recent research deals with the so-called sharing economy. If you’d like to hear more, I’d be happy to hear from you. For my academic papers, take a look at my Scholar profile.)