Työryhmäkutsu: Digitalisaation sosiaalipsykologiaa [also in English]

Sosiaalipsykologian päivät 2016 järjestetään 25.-26.11.2016 Tampereella teemalla Toiseus, vieraus, kohtaamisia. (Tapahtuman voi ilmoittautua tämän lomakkeen kautta jo nyt, maksutta!) Kutsu Digitalisaation sosiaalipsykologiaa -käsittelevään, osin rajapintalaisten järjestämään työryhmään löytyy alta. Abstraktit toimitetaan päivien verkkosivuilta löytyvällä lomakkeella viimeistään 25.10.2016. Tervetuloa!

The Annual Days of Social Psychology 2016 will take place on November 25-26 in Tampere with the theme Encountering Otherness. (Registration for the main event is already open – and free of charge!) The call for abstracts for our workshop on Social psychology and Digitalisation can be found below. Abstracts are to be submitted via this web form on the event web site by October 25, 2016. Welcome!

 

 

 

Työryhmäkutsu: Digitalisaation sosiaalipsykologiaa

Erilaisten informaatio- ja viestintäteknologioiden arkipäiväistyminen muokkaa tapojamme toimia niin yksilöinä kuin ryhminä. Digitalisaatioon liittyy runsaasti kysymyksiä yhteyden ja eronteon dynamiikasta: Millaisia ovat informaatio- ja viestintäteknologiaan perustuvat yhteisöt? Miten vieraus ja toiseus ilmenevät verkottuneissa ympäristöissä? Miten informaatio- ja viestintäteknologiat yhtäältä mahdollistavat uusia kohtaamisia, ja toisaalta uusintavat syrjiviä rakenteita ja luovat uudenlaisia verkkovuorovaikutukseen liittyviä riskejä? Mitä sanottavaa sosiaalipsykologialla on algoritmeista, alustataloudesta tai sosiaalisesta mediasta? Toivomme tähän työryhmään empiiristä tutkimusta esitteleviä ja/tai teoreettisesti orientoituneita alustuksia, joiden pohjalta työryhmä keskustelee, miten sosiaalipsykologia tieteenalana voi hedelmällisesti tarkastella digitalisaatiota osana tutkimuskohteitaan ja tukea osaltaan digitalisaation mahdollisuuksia reiluutta ja syrjinnänvastaisuutta edistävänä voimana. Toivotamme tervetulleeksi abstrakteja joko suomeksi tai englanniksi. Abstraktit toimitetaan päivien verkkosivuilta löytyvällä lomakkeella viimeistään 25.10.2016. Tervetuloa!

 

 

Call for Abstracts: Social psychology and digitalisation

The ubiquitous presence of varied information and communication technologies services shapes our behavior both as individuals and as groups. Digitalisation is related to a rich set of questions about the social dynamics of otherness and encounters: What communities relying on information and communication technologies are like? What does otherness look like in networked settings? How may information and communication technologies on the one hand enable novel encounters, and on the other renew discriminatory structures and practices, and also create new risks related to computer mediated communication? What does social psychology have to say about algorithms, platform economies, or social media? This workshop welcomes presentations entailing empirical studies and/or non­-empirical theory building. Based on the presentations, the workshop will discuss how social psychology as a field can productively approach digitalisation as a part of its objects of study and how the field might, for its part, support digitalisation’s potential to be a force for fairness and anti-discrimination. We welcome abstracts either in Finnish or English. Abstracts are to be submitted via this web form on the event web site by October 25, 2016. Welcome!

Työryhmän järjestäjät/Workshop coordinators:

  • Jesse Haapoja, Helsinki Institute for Information Technology HIIT
  • Airi Lampinen, Mobile Life Centre, Stockholm University
  • Mikael Wahlström, Technical Research Centre of Finland VTT
  • Markus Kaakinen; University of Tampere
  • Jenni Raitanen, University of Tampere
  • Anu Siroja, University of Tampere

 

Miksi Rajapintaa tarvitaan rasismitutkimuksessa?

Rajapintalaisista ainakin Salla, Matti, ja Jesse ovat Suomen Akatemian rahoittamassa Racisms and public communications in the hybrid media environment (HYBRA) -tutkimushankkeessa. Valtiotieteellinen tiedekunta (Helsingin yliopisto), Viestintätieteellinen tiedekunta (Tampereen yliopisto) sekä Tietoteniikan tutkimuslaitos HIIT (Tietojenkäsittelytieteen laitos, Aalto-yliopisto). Mitä Rajapinta yhteisönä voi luoda osaksi rasismitutkimusta? Pohdintaan vähän tutkimuksen suuntaviivoja.

Meditila on hybrinen sekä big

Verkkovälitteinen viestintä, Facebookissa, Twitterissä, blogeissa ja muissa verkkoyhteisöissä on nykyisin arkipäiväistä. Käyttäjälähtöinen sisältö sekoittuu osaksi perinteistä viestintää, kuten Salla kirjoitti Rajapinnassa kesäkuussa. Tiivistetysti, rasismin tutkimuksessa on välttämätöntä havainnoida myös verkkoa, ja rajapintalaisilla on siitä melko hyvin kokemusta.

Olemme aikaisemmin jo tutustuneet sosiaalisen median datan louhintaan ja sen ongelmiin sekä murskaamiseen tieteeksi. Modernissa datan keräyksessä siirrytään lähemmäksi big datan aikaa – kerätään paljon aineistoa ja laskennallisesti koitetaan repiä irti yhteiskuntatieteen kannalta tuloksia.

HYBRAssa meitä kiinnostaa kuinka rasistiset sekä antirasistiset keskustelut leviävät ja virtaavat mediasta ja yhteisöstä toiseen. Aloitamme varmaan kansallisella tarkastelulla suomalaisissa yhteisöissä, mutta puhuimme myös kansainvälisestä ulottuvuudesta. Voimmeko demonstroida kuinka Atlantin toisella puolella olevat tapahtuvat ilmenevät täällä pohjolassa, ja mikä niiden virtaus täsmällisesti onkaan.

Ensimmäinen askel onkin rakentaa datan keräysalustaa ja kerätä aineistoja. Perinteitämme kunnioittaen julkaisemme tästä ohjelmakoodista vapaan lähdekoodin lisenssillä GitHub-repositoriossa. Koodia lukemalla siis näkee vähän aikaisemmin mitä ihmettä teemme, vaikka kerrommekin myös Rajapinnassa tekemisistämme.

Mediatila on rakennettu

Sosiologit käyvät tällä hetkellä varsin villiä keskustelua algoritmien vallasta. Rajapinnassa ei ole vielä tiivistelmää tästä keskustelusta, mutta Microsoft Researchin tutkijat ylläpitävät ajantasaista listaa artikkeleista. Ehkä lyhyenä tiivistelmänä aika laajasta kirjallisuudesta: algoritmit vaikuttavat ihmisten toimintaan ja ovat siis piilossa olevia sääntöjä ja valtarakenteita (Kitchin, in press).

Onko mediatilaa rakennettu rasismin kannalta älykkäästi? Esimerkiksi Facebookin Trending sekoilu näytti, ettei algoritmitkaan aina toimi erityisen hienosti. Käykä niin, että rasistiset (sekä antirasistiset) henkilöt löytävät toisensa suosittelualgoritmien avulla? Miten eri uutiset käyttäytyvät sosiaalisessa mediassa – onko sosiaalisen huomion kannalta mielekästä kirjoittaa rasistisia (tai antirasistisia) uutisia? Mielessäni on myös ajatukseni vuodelta 2015: voimmeko testata jotain ajatuksiamme algoritmeistä, käyttöliittymistä sekä rasismista rakentamalla vuorovaikutteisia järjestelmiä.

Miksi rasismi tutkimuskohteena?

Olemme Rajapinnassa tutkineet varsin laajalla skaalalla erilaisia asioita ja rasismi saattaa vaikuttaa yllättävältä lisältä teemana yhteisöömme. Pohdiskelin vuoden vaihteessa tutkimuksen kehystämisen ongelmia – esimerkiksi vaalitutkimuksemme mielenkiinto tulosten osalta ei tule olemaan mitenkään suurta Suomen ulkopuolella. Vaalijärjestelmämme ja mediaympäristömme on hiukan outo kaikille muolle. Mahdollisesti jotkut menetelmällisemmät ajatukset, kuten valtaindeksit, etnografia osana laskennallista tutkimusta tai vuorovaikutuksen käsittellistäminen auttavat tiedettä eteenpäin, ovat jargonilla mielenkiintoisia kontribuutioita.

Rasismitutkimuksessa saamme omalle työllemme yhteiskunnallisen motiivin (se on aika tärkeää kun perjantai-iltana istuu Otaniemessä ja miettii, että viikonloppu palaa tämän parsissa sitten kuitenkin) sekä toisenlaisen yhteisön, jolle Suomi ei ehkä ole niin erikoinen lumihiutale tutkimusalueena.


Rajapinnassa tullaan julkaisemaan aktiivisesti pohdintoja ja miettimistä hankkeen aikana aihetunnistella hybra. Ei tarvitse aina odottaa varsin hidasta akateemista julkaisua.

Miksi DCCS on olemassa?

Eilen oli ensimmäinen Digital Citizens, Communities and Society-meetup Koneen Säätiön tiloissa. Pyrin purkamaan jotain ajatuksiani meetupin jälkeen.

Mitä on digitalisaatio?

Suomessa digitalisaatio on varmaan vuoden 2016 buzzword. Kaikki puhuvat digitalisaatiosta, mutten ole ihan varma mitä sillä julkisessa keskustelussa tarkoitetaan. Kun tästä puhuttiin, niin Jesse tai Tuukka huomautti, että digitalisaation möhmöisyys sallii jokaisen käyttää termiä ja silti olla osa hypeä. Tuntea olevansa osa suurta kertomusta, jossa digitaalisuus muuttaa kaiken. Tämä on ehkä paras kuulemani selitys siitä, digitalisaatiosta – se on tunnussana ollakseen trendikäs tällä kertaa. Katsotaan, mitä tarvitaan ensi vuonna trendikkyyteen.

2016-08-26 14.45.51
Ensimmäisen DCCS tapaamisen osallistujat

Ehkäpä digitalisatio terminä on kaikenkattava, kuin myös DCCS otsakkeena yhteisölle. Puhuimme kahdesta eri perspektiivistä, ‘digitaalisesta’ tutkimuskohteena. Toisaalta on kentttä, joka jossain välissä sanottiin internet tutkimukseksi, mutta nykyisin on melkein valtavirtaa (mutta, vain melkein) perinteisen tutkimuksen skenessä. Samaan aikaan teknologia muuttaa myös tutkimusmenetelmiä. Taikatermi voisi olla datatiede (data science), mutta uskon myös uusien sensoreiden ja välineiden käyttö voi muokata perinteistä tutkimusskeneä.

Uskon kuitenkin, ettei Suomessa ole tarpeen olla turhan tarkka siitä, kumpi on se pääperspektiivi. Osa ongelmista ovat samanlaisia riippumatta perspektiivistä, ja niistä avautuminen muiden ihmisten kanssa on voisi auttaa. Lisäksi, jako eri perspektiiveihin ei ota huomioon ihmisten siirtymistä perspektiivien välillä, hyppiä näkökulmasta tietotekniikkasta tutkimuskohteena tietotekniikkaan menetelmänä.

Puuttuvat käytännön ongelmana

Eräs ongelma erilaisilla digihörhöillä yhteiskuntatieteissä on lähes kokonaan puuttuva ohjauspohja. Jokainen tutkijanalku – oli se sitten kandiin, graduun tai väitöskirjaan – joutuu ponnistamaan tyhjästä. Oma kokemukseni on, että se on samaan aikaan varsin tylsä, turhauttava ja mielenkiintoinen prosessi. Kukapa ei haluaisi viettää useampaa vuotta löytäen keskeistä kirjallisuutta ja yllättyä kolme vuotta homman aloittamisen jälkeen, että tälläistäkin kirjallisuutta on olemassa. Toisaalta, joskus peruskäsitteetkin ovat hiukan hukassa. Useilla ‘perinteisemmillä’ aiheilla on tukevia rakenteita, kuten seminaarit tai opintojaksot, vakiinnuttamassa tätä perustietämystä ja kertomassa, mikä on mahdollista. Ainakin minun aikaan valtiotieteissä ei tälläistä ollut. Tosin, merkittävänä parannuksena aiempaan verrattuna on mielestäni muuttunut ilmapiiri. Nykyisin digitaalisuus on ollut niin läpitunkevaa, että sen huomioiminen tutkimusaiheena on jo hyväksyttyä. Tämä oli tietenkin valtiotieteelllsen tiedekunnan koulutuksen läpikäyneenä iso tilitys siitä, että olipas elämä nyt vaikeaa. Toisaalta, muiden tieteenalojen kohdalla saattoi hyvin törmätä samaan problematiikkaan, vaikka tietojenkäsittelytiede on digitouhun keskiössä, ei sielläkään aina ole osaamista ihmisläheisten aiheiden suhteen.

Puuttuvat käytännöt näkyvät myös tutkimuksen tekemisen haasteina. Menetelmävalinnat sekä aineiston keräys eivät välttämättä sovitu digitaalisuuden tutkimukseen niin hyvin. Esimerkiksi puhuimme sosiaalisen median aineiston keräämisestä: ostaakko aineistoja vaiko käyttää omia resursseja keräämiseen. Sinäänsä kysymys on avoinna myös isommissa piireissä, menetelmärutiinit ovat vielä vakiintumassa.

Samoin digitaalisen tutkimuksen eettiset käytännöt ovat edelleen harmaata aluetta. Facebookin tunnekokeiden jälkeen Yhdysvalloissa on käynnistynyt varsin kiivas keskustelu niin yliopistoissa kuin yrityksissä, esimerkiksi danah boydin ja kumppaneiden työryhmä pohtii näitä asioita . Toki, kansainvälisiä keskustelufoorumeita, kuten AoIR-listaa, seuraamalla huomaa ettei tämä harmaus ole vain Suomen ongelma. Meiltä puuttuu selkeät eettiset ohjeet, joihin tutkija tai tutkimuksen eettinen arvioitsija voisi palata pohdinnoissaan.

Mitä seuraavaksi?

Miten nämä käytännön ongelmat voidaan korjata? Yksi ratkaisu on community of practicen muodostaminen digitaalisuuden tutkimuksen ympärille. Community of practice koostuu kokeneemmista ja noviiseista, ja kokeneemmat ohjaavat noviiseja taitoon ja noviisit muuttuvat kokeneiksi. Tämä siis tarkoittaa, että tarvitsemme touhuumme mukaan enemmän opiskelijoita, jotka ovat eivät vain hyödy meidän ohjauksesta, vaan jatkavat yhteisön ylläpitoa kun kokeneemmat poistuvat muuhun toimiin. Lisäksi toivon, että tyhjiötä digitaalisuudesta voidaan täyttää pala kerrallaan.

Toisaalta, myös me kokeneemmat voimme oppia toisiltamme. Yksinkertainen muoto siihen on erilaiset esitykset ihmisten omasta tutkimuksesta, sen mahdollisuuksista ja haasteista. Käyttäisin tässä kohtaa termiä cutting edge. Jokaisen tutkijan täytyy löytää alansa terävin kärki voidakseen rakentaa sen päälle. Ja sen sijaan, että harhailemme sinne itse, niin voimme kysyä muilta harhailevilta apua.

DCCS jatkuu nyt ainakin syksyn ajan kuukausittain viimeisenä perjantaina. Rakennamme ohjelmaa tarkemmaksi, esimerkiksi suunnittelemme esitelmiä osaksi tapaamiasimme vapaamuotoisen jutustelun lisäksi. Myös opiskelijoiden mukaanotto on tärkeää ja vaatii panostusta meiltä kaikilta. Katsotaan sitten marraskuussa, että jatkammeko tätä kevätkaudelle.

Digital Citizens, Communities, and Society

Yhteiskuntatietelijät ovat viimeaikoina keskittyneet tietoteknologian mahdollisuuksien, haasteiden ja vaikutusten tutkimiseen tai soveltaneet laskennallisia työvälineitä tutkimuksessaan. Kuitenkin Suomessa tuntuu puuttuvan yhteiskuntatieteellinen yhteisö tälle tutkimukselle.

Rajapinnassa päätimme toimia ja järjestämme syksyn aikana kuukausittaisen tapaamisen tutkimuksesta kiinnostuneille perus- ja jatko-opiskelijoille sekä muulle väelle.

Tapaamisissa voimme pohtia tutkimuksen aiheita sekä menetelmävalintoja, sekä kommentoida toistemme töitä. Mielenkiinnon mukaan järjestämme myös vierailuluennoitsijoita tai muuta toimintaa.

Tapaamiset ovat syksyllä kuun viimeisenä perjantaina.

  • 26.8. Koneen säätiön Kamarissa
  • 30.9. Koneen säätiön Kamarissa
  • 28.10.
  • 25.11.

Lisää aiheesta meetup-sivulla.

Mikä on ’digitaalinen vaaliteltta’?

Luin Eduskuntavaalitutkimus 2015 -kirjassa kappaletamme ”Digitaalinen vaaliteltta: Twitter politiikan areenana eduskuntavaaleissa 2015”, ja päädyin pohdiskelemaan tekstin jo tultua painosta, että mikä ihme onkaan digitaalinen vaaliteltta. Varsinaisessa tekstissä avataan ajatusta vähän tarkemmin, mutta edelleen varsin epämääräisesti:

Keskustelun näkökulmasta Twitter voisi olla uudenlainen digitaalinen vaaliteltta, jossa luoda kontaktia ainakin osaan äänestäjistä. Sosiaalinen media määritellään usein mahdollisuutena viestiä ystävien sekä tuntemattomien ihmisten kanssa teknologiavälitteisesti (esim. Bechmann ja Lomborg 2013; boyd ja Ellison 2007).

Myöhemmin radiohaastattelussa Mari Marttila pohdiskelee digitaalista vaalitelttaa seuraavien kriteerien kautta:

  1. vaaleja ei voiteta vain digitaalisella vaaliteltalla
  2. digitaalisellakin vaaliteltalla ihmisen täytyy olla kiinnostunut politiikasta löytääkseen vaaliteltalle asti
  3. ehdokkaat jakoivat lähinnä digitaalisia esitteitä itsestään

Mutta onko tässä kaikki? Miksi olemme keksineet hienon kuuloisen sanan kuvaamaan poliitikkovetoista verkkovälitteistä viestintää? Pohditaanpas ilmiötä tarkemmin: mitkä ovat digitalisaation keskeisiä piirteitä ja miten ne tulisi ymmärtää vaaliteltan kautta?

Manuel Castells (2010, 406) muotoilee digitaalisten välineiden hyödyn verkostoyhteiskunnassa ajattoman ajan ja paikattoman paikan kautta. Eli lyhykäisyydessään, digitaalisessa vuorovaikutuksessa aika ja paikka menettävät merkitystään kohtaamisen osalta. Digitaalinen vaaliteltta on aina auki ja sinne pääsee lähtemättä sateiseen Suomen kevääseen.

Samaan aikaan danah boyd (2007) on pohtinut verkottuneen julkisuuden käsitettä. Hänelle verkottunut julkisuus on teknologian muodostama areena, jossa esiintyjät ja yleisö voivat kohdata. Verkottuneen julkisuuden erityisominaisuuksiksi tällöin on kuvattu pysyvyyttä, haettavututa, toistettavuutta sekä odottamattomien yleisöjen olemassaoloa. Digitaalinen vaaliteltta siis yhdistää yleisön ja esiintyjät, mutta jättää digitaalisia jalanjälkiä, joita muut voivat seurata. Lisäksi boyd nostaa esille viestintävälineiden merkityksen osana verkottuneen julkisuuden muodostumista, mihin palaan myöhemmin.

Ennen kuin pyrin muodostamaan tarkemman työmääritelmän digitaalisesta vaaliteltasta, on ehkä tarpeen miettiä perinteisen vaaliteltan ominaisuuksia. Vaikka kaikki olemme nähneet vaalitelttoja, niitä ei näköjään ole erityisemmin tutkittu: Google Scholar löytää hakusanalla ’vaaliteltta’ viisi (5) hakutulosta – joista kaksi omaan tekstiimme. Kolme jäljelle jäänyttä tekstiä eivät myöskään suoraan vastanneet kysymykseen, siitä, mikä on vaaliteltta. Aloitetaanpas pohdiskelemalla torin laidalla olevia vaalitelttoja ja niiden piirteitä:

  1. Vaaliteltta on osa laajempaa kampanjatyötä. Vaalitelttojen tarkoitus on markkinoida ehdokasta sekä puoluetta äänestäjille. Vaaliteltat tukevat esimerkiksi lehdissä tapahtuvaa mainontaa.
  2. Kampanjapaikkana vaaliteltta on julkinen. Sekä poliitikot, avustava väki että vaaliteltalla kävijät ovat kaikkien nähtävissä. Vaikka vaaliteltta mahdollistaa henkilökohtaisen kohtaamisen, se ei kuitenkaan ole yksityinen.
  3. Vaaliteltat ovat osa kaupunkikuvaa. Ne laitetaan näkyvillä oleviin ja saavutettaviin ympäristöihin. Ne toimivat ei vain kampanjoinnin välineenä, vaan merkkinä lähestyvistä vaaleista luoden vaalitunnelmaa koko kaupungissa.
  4. Vaaliteltat eivät maagisesti yhdistä ehdokasta ja äänestäjää. Äänestäjän täytyy kulkea vaaliteltta-alueella – niitä on esimerkiksi paljon vähemmän esikaupunkialueella. Äänestäjän tulee kiinnittää huomiota vaalitelttaan, joko omasta mielenkiinnosta, ilmaisen kahvin takia tai vaaliväen takia.
  5. Vaaliteltta ei pakota noudattamaan tiettyä käytäntöä tai rituaalia. Kampanjamuoto voi olla melkein mitä vain maan ja taivaan välillä, vaaliteltta antaa vain tilan käytettäväksi. Esimerkiksi jotkut ehdokkaat voivat keskittyä enemmän mainoksien jakamiseen ja toiset tervehtimään äänestäjiä.

Mitä hyötyä näistä ajatuksista oli sitten käytännössä? Ovatko ne päteviä digitaalisessa ympäristössä tai auttavatko ne meitä hahmoittamaan digitaalisia vaalitelttoja enemmän? Jäsennellään digitaalisen vaaliteltan luonnetta

  • Liittyen boydin ajatuksiin, digitaaliset osallistumisen muodot – kuten myös digitaalinen vaaliteltta – pohjautuvat alustojen tukemiin osallistumismahdollisuuksiin. Olen kirjoittanut aiemmin kansalaisjärjestöistä ja verkko-osallistumisen mahdollisuusrakenteista, joten tässä kohtaa voi sanoa tiivistetysti: tekniset järjestelmät muokkaavat sitä, mikä on mahdollista digitaalisessa kampanjoinnissa.

    Yhdysvalloissa Hillary Clinton on kerännyt tukijoukoikseen 50 ihmisen teknologiaryhmän toteuttamaan niin data-analyysiä kuin arvatenkin vuorovaikutteisia sovelluksia (esimerkiksi Trump Yourself) tukemaan omaa kampanjaansa. Suomessa puolueet yleensä tyytyvät käyttämään valmiita teknologiapalikoita, kuten Twitteriä ja Facebookkia, mutta toiminnan muodot määrää silloin alustan koodarit, eivät poliitikot. Jostain syystä näin suoraviivaista teknologia-määrää ajattelua pidetään aikamoisessa pannassa suomalaisessa yhteiskuntatieteessä, mutta nostetaan kissa pöydälle. Jos Twitter sallii vain 140 merkin mittaiset viestit, niin silloin sen kanssa pitää elää tai kiertää rajoitteita lähettämällä viesti kuvana tai useassa osassa.
  • Toisaalta, digitaalinen vaaliteltta riippuu myös yleisöstä – sosiaalisen median palveluissa yleensä kuvitellusta yleisöstä (imagined audiences, esimerkiksi Marwick & boyd, 2011). Useissa verkkopalveluissa ei ole varmaa, kuka tuotoksia oikeasti lukee – ne ovat (puoli)julkisia ja saatavilla laajoille ihmisjoukoille. Kuitenkin tuotos on kirjoitettu jollekkin ajatukselle siitä, ketkä sitä voisivat nyt päätyä lukemaan, kuka seuraa minua. Kärjistettynä esimerkkinä, Helsingin keskustassa Keskustalla keihäänkärki tuskin on maatilan tukien kehitys. Ihan vain, koska normaalia kadulla kulkevaa helsinkiläistä moiden tuskin kiinnostaa, he eivät ole kuviteltua yleisöä tälle viestille.

    Jatkaen tätä ideaa, kuten Vilma ja Airi esittelivät, teknologian käyttö on myös oman identiteetin rakentamista. Muotoillen toisin, tiettyjen teknologiavalintojen tekeminen voi signaloida kohdeyleisöllesi, että hei, olen kuten tekin. Vilman ja Airin esimerkki oli klassisesta irkistä, joka oli heidän mukaansa myös tietotekniikkaopiskelijoille identiteetin rakennuksen väline – oltiin muualla kuin massojen Facebookissa. Samalla tavoin ehdokas voi valita välineitä strategisesti, osoittaakseen kuuluvuutta tiettyyn ryhmään.

Yllä hahmoiteltiin digitaalista vaalitelttaa teknologian sekä sosiaalisen roolin kautta. Virallisesti tälle on sana: sosiotekninen järjestelmä. Ei se tosin varmaan auta edes meitä tutkijoita eteenpäin. Ehkä riittääkin muistaa, että digitaalisen vaaliteltan tutkimuksessa on tarpeen pohdiskella niin teknologian kuin sosiaalisen merkitystä vaaliteltan käytännöissä.

Lisätään rajauksia digitaaliselle vaaliteltalle tarkastelemalla havaitseviamme piirteitä perinteisissä vaaliteltoissa.

  • Digitaalisen vaaliteltan tulee olla julkinen ja saavutettavissa oleva. Tämä tarkoittaa, etteivät monet suoraan viestintään perustuvat muodot (tekstiviestit, sähköpostit) ole digitaalista vaalitelttaa. Ne ovat vain ihmisten välistä digitaalista viestintää. Julkisuuden kannalta kiintoisaa on, että vaaliteltan tulee olla löydettävissä. Omassa tutkimuksessamme aihetunnisteet (hashtagit) mahdollistivat vaalitelttojen löytämisen sekalaisesta Twitter-virrasta. Tällöin aiheesta kiinnostuneet ihmiset voivat helposti seurata vaaliteltan toimintaa. Samoin Facebook-sivut ja ryhmät ovat selkeästi löydettävissä ja tunnistettavissa.
  • Vaaliteltat ovat osa vaalien tekemistä. Digitaaliset vaaliteltat nivoutuvat osaksi ihmisten arkea, näkyvät esimerkiksi uutisvirrassa. Digitaalisten vaalitelttojen täytyy sitoutua osaksi olemassa olevaa sosiaalista verkkotoimintaa, niiden pitää tarjota sosiaalisia objekteja muille käyttäjille. Hienolla sanalla tarkoitetaan sitä, että niitä pitää voida jakaa ja integroida muuhun verkkokäyttöön. Sosiaalisina objekteina ne ovat ajasta ja paikasta riippumattomia, mutta silti läsnä normaalissa mediaympäristössä – kuten vaaliteltatkin. Toisaalta, vain vaalitelttojen näkeminen ei vielä tarkoita, että sillä olisi vaikutusta äänestyspäätöksiin.

En ole vielä puhunut digitaalisen vaaliteltan toiminnasta, ei ole yhtä oikeaa tapaa olla läsnä digitaalisessa ympäristössä. Digitaalinen vaaliteltta on sosiaalinen ja jaettavissa oleva toimintaympäristö poliittiselle viestinnälle. Kuitenkin, kampanjointi siellä voi muuttua riippuen tekijästä, ajankohdasta ja kontekstista.

Ehkä kokonaisuudessaan tämä sekava tajunnanvirta koitti sanoa, että meidän olisi syytä miettiä kunnolla digitaalisen vaaliteltan – ja miksei perinteisenkin – luonnetta osana vaaleja. Nyt esitetyt pohdiskelut eivät vielä johdata meitä hyvään määritelmään, mutta ehkä kuvaavat jo jotain tärkeitä kriteereitä. Kuitenkin tarvittaisiin kunnollinen – ja ennenkaikkea empiriaan sekä kirjallisuuteen – sitoutunut määritelmä ennen tarkempaa pohdiskelua.

Ehkä koko termi nyt sitä pyöriteltyäni kuulostaa aikaiselta internet-vaiheelta, kun verkkoa koitettiin käsitteellistää fyysisenä tilana (esimerkiksi Johnston, 2009). Toisaalta, teemme käännöstyötä eri alojen välissä, ehkä muutama esittämäni pointti voi olla perinteiselle politiikan tutkijalle hyödyksi ja avuksi omissa pohdinnoissa.

Kiitokset tekstin kommentoinnista Jesse Haapojalle. Kiitokset oikoluvusta Ada Hyväriselle.

Digitaalinen vaaliteltta: Twitter politiikan areenana eduskuntavaaleissa 2015

#vaalit2015-ehdokkaat_kuukausi-nonamesTänään 15.7. SuomiAreenassa Porissa julkaistaan Eduskuntavaalitutkimus 2015: Poliittisen osallistumisen eriytyminen -kirja, jossa suomalaiset politiikan tutkijat perkaavat edellisten eduskuntavaalien asetelmaa. Julkaisutilaisuuden jälkeen järjestetään myös poliittisen osalistumisen eriytymistä käsittelevä paneeli. Kirjan analyysit perustuvat pääosin vuoden 2015 vaalien jälkeen käyntihaastatteluilla kerättyyn eduskuntavaalitutkimusaineistoon, mutta mukana on myös Digivaalit-projektimme tutkijoiden kirjoittama luku Twitteristä digitaalisena vaalitelttana

Marttila, Mari; Laaksonen, Salla-Maaria; Kekkonen, Arto; Tuokko, Mari & Nelimarkka, Matti (2016). Digitaalinen vaaliteltta: Twitter politiikan areenana eduskuntavaaleissa 2015. Teoksessa Eduskuntavaalitutkimus 2015: Poliittisen osallistumisen eriytyminen. Oikeusministeriön Selvityksiä ja julkaisuja 28/2016. [linkki koko julkaisuun]

Luvussa keskitymme Twitteriin ja sen käyttöön eduskuntavaaleissa 2015. Tarkastelemme ensin eduskuntavaaliehdokkaiden Twitterin käyttöä puolueittain ja vaalipiireittäin. Sen jälkeen luomme katsauksen Twitter-keskustelun aihepiireihin ja rakenteisiin käytettyjen aihetunnisteiden eli hashtagien avulla. Lopuksi tarkastelemme yleisemmän poliittisen Twitter-keskustelun rakennetta verkostoanalyysin keinoin. Luvussa  esitetyt analyysit pohjautuvat kaikkiin eduskuntavaaliehdokkaiden lähettämiin twiitteihin aikavälillä 19.3.—19.4.2015 sekä samalta aikajaksolta #vaalit2015-aihetunnisteen sisältäviin viesteihin. Aineistossa on yhteensä 210 737 twiittiä.

Ehdokkaan näkökulmasta Twitter on potentiaalisesti hyödyllinen vaalikampanjoinnin ja poliittisen keskustelun areena. Se tarjoaa poliitikoille mahdollisuuden viestiä kansalaisten kanssa ja näin paitsi vastaanottaa kysymyksiä ja palautetta, myös luoda itsestään kuvaa helposti lähestyttävänä ja ihmisystävällisenä: omalta osaltaan siis laskea raja-aitaa itsensä ja edustettavien kansalaisten välillä. Twitter on palvelu, jonka avulla yksittäisen ehdokkaan on jossakin määrin mahdollista ohittaa perinteisen median portinvartijat.

Ehdokkaat Twitterissä keväällä 2015

Vaalien alla vaikutti siltä, että ainakin media oletti vuoden 2015 vaalien olevan ensimmäiset todelliset Twitter-vaalit. 2015 eduskuntavaaliehdokkaat käyttivät Suomessa Twitteriä aktiivisemmin kuin koskaan aikaisemmin.  Täpärästi yli puolet (50,8%) ehdokkaista oli läsnä Twitterissä, kun vuoden 2011 vaaleissa luku oli 19 prosenttia. Läsnäolo on kuitenkin vain yksi mittari – eikä kovin hyvä sellainen, sillä ehdokkaiden twiittausaktiivisuus on hyvin jakautunutta niin vaalipiirien kuin puolueidenkin kesken. Twitterin käyttö olikin vaaleissa 2015 varsin keskittynyttä: vain pieni osa ehdokkaista oli äänekkäitä suurimman osan tyytyessä julkaisemaan hyvin vähän. Ehdokkaiden julkaisemien twiittien jakauman perusteella Twitter näyttäytyy lähinnä kokoomuksen ja vihreiden kilpakenttänä, jolla kamppaillaan suurten vaalipiirien äänistä.

Viestinnän näkökulmasta Twitter oli kansanedustajaehdokkaille keväällä 2015 paitsi yksisuuntaisen kampanjoinnin väline myös foorumi, jolla osallistuttiin poliittiseen keskusteluun. Ehdokkaiden tileiltä julkaistuista twiiteistä hieman alle 62 prosenttiin oli lisätty jokin aihetunniste, ja noin 60 prosentissa twiiteistään ehdokkaat mainitsivat toisen käyttäjän. Kuitenkin huomattava määrä edustajien tileiltä julkaistuista twiiteistä ei sisältänyt kumpaakaan näistä toiminnoista. Twitter olikin keväällä 2015 ehdokkaille paitsi poliittisen keskustelun foorumi, ennen kaikkea kampanjoinnin, verkostoitumisen ja “elektronisten esitteiden” jakamisen areena: siis yksi vaaliteltta muiden joukossa.

Vaalien tuloksia tarkasteltaessa on selvää, että ehdokkaiden Twitter-aktiivisuus ei suoraan näy vaalituloksessa — vaaleja ei siis ratkaista Twitterissä (ks. myös Pönkä 2015). Aineistomme kymmenestä aktiivisimmasta ehdokkaasta vain kaksi, Alexander Stubb ja Satu Hassi, tulivat valituiksi eduskuntaan. Aktiivisimpien twiittaajien joukossa oli ehdokkaita sekä pienpuolueista että eduskuntapuolueista, oppositiosta ja hallituspuolueista.

Ero Twitter-aktiivisuudessa eduskuntapuolueiden ja pienpuolueiden ehdokkaiden välillä on kuitenkin pohdinnan arvoinen asia. Yleisenä huomiona voidaan todeta, että Twitteriä kampanjassaan hyödynsivät lähinnä jo jonkinlaisen valta-aseman saaneiden puolueiden ehdokkaat. Vaikuttaakin siltä, että Twitter on ainakin tällä hetkellä osa suurten puolueiden ammattimaista vaalikampanjointia myös Suomessa. Sen sijaan pienpuolueet eivät ole eduskuntapuolueiden lailla onnistuneet innostamaan ehdokkaitaan kampanjoimaan Twitterissä.

Vaalikeskustelun #kuplat

Yleisen vaalikeskustelun tarkastelussa havaitsimme, kuinka vaalikeskustelussa muodostettiin keskusteluyhteisöjä aihetunnisteiden avulla. Esimerkiksi turvallisuuspolitiikkaan liittynyttä keskustelua käytiin #turpo-aihetunnisteen kautta. Aihetunnisteita käytettiin myös eri toimijoiden vaalitenttien (esimerkiksi #kuumatnimet, #olohuonetentti) sekä järjestöjen ja puolueiden kampanjoiden yhteydessä (esimerkiksi #koulutuslupaus, #korjausliike, #feministisetvaalit).Hashtagien määristä olemme bloganneet Rajapinnassa jo viime vuonna.

Aihetunnisteet ovat kätevä keino aihepiirien ja keskustelujen merkitsemiseen. Verkostoanalyyttinen tarkastelumme kuitenkin osoitti, että aihetunnisteet jäivät usein yhden yhteisön sisäiseksi viestinnäksi eivätkä onnistuneet luomaan sellaisia viestinnän areenoita, joilla eri toimijat aidosti kohtaisivat. Vahva eriytyminen keskusteluissa tarkoittaa pahimmillaan muiden näkökantojen puuttumista; keskustelu käymistä omassa kuplassa tai kaikukammiossa.

Twitter on rajattu ja erikoistunut keskusteluareena

Analysoitaessa Twitteriä poliittisen viestinnän areenana on kuitenkin syytä korostaa, että Twitter edustaa hyvin rajattua ja erikoistunutta yleisöä.  Yhteisö- ja mikroblogipalvelu Twitteriä seuraa erilaisten arvioiden mukaan vain noin kymmenen prosenttia suomalaisista (Yleisradio 2015; Nummela 2016). Suomessa Twitter on suosittu erityisesti poliitikkojen, asiantuntijoiden ja toimittajien keskuudessa, ja sitä onkin tituleerattu eliittimediaksi (Vainikka ja Huhtamäki 2015). Kattavaa kuvausta Suomen Twitter-käyttäjäkunnasta ei kuitenkaan ole tehty.

On siis selvää, että pelkästään Twitteriä tutkimalla ei voida tehdä lopullisia johtopäätöksiä poliittisen verkkoviestinnän koko kirjosta. Samoin on syytä huomata, että verkossa tapahtuva poliittinen viestintä ei yleisemminkään edusta koko kansaa, vaan sen on kansainvälisesti havaittu olevan painottunut nuoriin ja yhteiskunnallisesti aktiivisiin toimijoihin (Barbera ja Rivero 2014; Blank 2013; Strandberg 2013).

Sen sijaan luvussa esitetyt tulokset kuvaavat Twitterin haasteita poliittisen viestinnän kentällä. Olemme osoittaneet suurien kaupunkialueiden ja valtapuolueiden ehdokkaiden käyttävän Twitteriä muita ehdokkaita aktiivisemmin. Olemme myös havainneet poliittisen keskustelun tapahtuvan tietyissä sisäänpäin kääntyneissä yhteisöissä myös Suomessa. Näitä havaintoja vasten onkin syytä pohtia, minkä roolin niin poliittiset toimijat kuin politiikan tutkijat ja toimittajatkin antavat Twitterille omassa työssään.

Verkon medialogiikan äärellä: kiertoa ja karnevaalia

2494191157_074aec5afe_m
Kuva: Kevin Dooley @Flickr

Tämän päivän poliitikko joutuu asiakysymysten lisäksi opettelemaan myös taitoja mediassa esiintymiseen. Lehdistö seuraa vaaleja ja politiikan tapahtumia herkeämättä. Television vaaliohjelmat ovat 1960-luvulta alkaen olleet merkittävä kenttä vaalikeskustelulle. Toimittajat päivystävät eduskuntatalon kahvilassa ja Säätytalon oven takana neuvottelujen aikana. Maamme suurin keskustelupalsta Suomi24 on perustanut oman vaalikanavansa. Poliitikkojen twiittejä seuraavat niin media kuin tavalliset kansalaisetkin. Julkisuuteen saattavat nousta yhtä lailla lautakasat, tekstiviestit kuin poliittiset lausunnotkin.

Viestinnän tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä politiikan – tai minkä tahansa muun toiminnan – medioitumiseksi. Medioitumisteorian mukaan erilaiset organisaatiot ja muut toimijat joutuvat muokkaamaan omaa toimintaansa median logiikan mukaiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että asiantuntijoiden on oltava jatkuvasti valmiina kertomaan omista näkemyksistään ja vastaamaan erilaisiin väitteisiin median kentällä. Tiukimman tulkinnan mukaan he joutuvat perustelemaan koko olemassaolonsa ja legitimiteettinsä mediassa. Voidaan jopa väittää, että mediasta on tullut yksi politiikan keskeinen instituutio, joka näyttelee erityisen tärkeää roolia epäkohtien paljastamisessa ja skandaalien rakentamisessa – mutta myös äänestäjien tavoittamisessa.

Myös verkkojulkisuus ja sosiaalinen media ovat osa tätä toiminnan kenttää. Verkon merkitykseen on kiinnitetty paljon huomiota viestinnän ja politiikan tutkimuksessa. Keskustelussa näkyvät rinnakkain sekä vahva toivo demokratian lisääntymisestä vuorovaikutteisen viestinnän avulla että skeptisemmät näkemykset uusien viestintävälineiden roolista. Tilastojen valossa merkittävyys vaikuttaa vielä pieneltä. Esimerkiksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa sosiaalisen median kautta vaaleja kertoi seuranneensa yhdeksän prosenttia väestöstä. Siitäkin huolimatta poliittiset toimijat näyttävät omaksuneen verkkoareenat yhdeksi vaalikamppailun osa-alueeksi – tärkeimpänä kannustimena kenties toimittajien aktiivinen sosiaalisen median käyttö.

Medioitumisen näkökulmasta on mielenkiintoista kysyä, mikä on se medialogiikka, joka verkon julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa vallitsee ja johon poliittiset toimijat joutuvat tällä julkisuuden kentällä mukautumaan. Minkälaiset median muodot ja toimintatavat ovat erityisen tyypillisiä sosiaaliselle verkkojulkisuudelle? Vastaan kysymykseen yhdistämällä mediatutkija Nick Couldryn ajatuksia digitaalisesta medioitumisesta sekä verkkotutkija danah boydin näkemyksiä verkkoyleisöistä.

Huomiotalous ja kuvien voima. Verkossa taistellaan konkreettisesti sisältövirtojen keskellä elävien yleisöjen huomiosta. Siksi monet verkkotekstin lajityypit ovat kehittyneet melko lyhyiksi, keskeisimpänä esimerkkinä mikroblogipalvelu Twitter. 140 merkin mittaiseen viestiin jaksaa helposti keskittyä, mutta sanoman tiivistäminen näin lyhyeen tilaan vaatii harjoittelua. Samalla verkkojulkisuuden sisällöt ovat hyvin monimuotoisia ja multimodaalisia: niissä yhdistyvät sulavasti teksti, kuva ja ääni. Näistä erityisesti kuvallisen ja videomuotoisen viestinnän rooli on viime vuosina ollut kasvussa samalla, kun tekstimuotoinen viestintä typistyy yhä lyhyemmäksi. Kuvat ovat toistaiseksi olleet tehokas keino nousta esiin sisältöjen virrasta. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka moni poliitikko päätyy rakentamaan vaalikampanjaa varsinkin nuorison keskuudessa suosittuun kuvanjakopalvelu Instagramiin.

Sisältöjen kierto. Tutkijat korostavat sitä, kuinka viestit elävät omaa elämäänsä verkkoareenoilla. Danah boyd käyttää näkymättömien yleisöjen käsitettä kuvaamaan sitä, kuinka sisällön julkaisemisen hetkellä verkkopalveluissa yleisö ei ole konkreettisesti näkyvillä, ja siksi sen laajuutta on vaikea käsittää. Samasta syystä sisällöt voivat päätyä sellaisille areenoille, joille niitä ei ollut alun perin tarkoitettu. Verkkosisältö onkin pysyvää ja toistettavissa – julkaistut sisällöt on helppo kopioida, ja sen vuoksi ne siirtyvät helposti alustalta toiselle ja säilyvät saatavilla, vaikka alkuperäinen versio poistettaisiinkin. Erilaisten hakukoneiden avulla verkkosisällöt ovat myös etsittävissä vuosia tai vuosikymmeniä julkaisuajankohdan jälkeenkin.

Luova karnevaali. Politiikan näkökulmasta tämä tarkoittaa tietysti sitä, että pienetkin virheet ja tulkinnanvaraiset lausunnot tai päivitykset voivat jäädä kummittelemaan verkossa. Näihin kummituksiin liittyy usein myös verkon musta huumori ja karnevalistinen kulttuuri, jossa viestin merkityksiä muunnellaan välineelle tyypillisten kulttuuristen konventioiden keinoin. Tunnetuin esimerkki tästä ovat erilaiset meemit, joista poliitikotkin ovat saaneet osansa. Esimerkiksi yhtenä vaalikevään tuotoksena liikkuu kuvamanipulaatioita, joissa keskustan Juha Sipilä on siirretty promokuvasta makoilemaan mitä erilaisimpiin ympäristöihin. Meemin ympärillä käyty keskustelu on samalla hyvä esimerkki siitä, että poliittista puhetta saattaa verkossa esiintyä yllättävilläkin areenoilla.

Medioitumisen näkökulmasta tilanne verkossa on oikeastaan kahtalainen. Toisaalta periaatteessa kenellä tahansa on mahdollisuus ryhtyä viestin välittäjäksi ja lähestyä julkisuudessa poliitikkoja tiukoilla kysymyksillä tai haastaa heidän legitimiteettiään karnevalistisilla esityksillä. Toisaalta myös poliittisilla toimijoilla itsellään, niin ehdokkailla kuin puolueillakin, on mahdollisuus ylläpitää eräänlaista omaa mediaa: hyödyntää verkon eri ilmaisumuotoja ja hankkia julkisuutta perinteisen median ohitse. Tavoitettavuuden kannalta oma media on kuitenkin rajallinen, sillä sinne eksyvät todennäköisesti vain jo valmiiksi kiinnostuneet. Miten verkossa voisi tavoittaa siirtyvät äänestäjät tai poliittisesti kodittomat? Voisiko verkossa herättää myös politiikasta vieraantuneet keskustelemaan poliittisista teemoista? Tästä sekä erilaiset meemikeskustelut, Tahdon-kampanjat että edelliset presidentinvaalit Facebook-pöhinöineen ovat hämmentäviä mutta toiveikkaita esimerkkejä.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Viite – Tieteen ja teknologian vihreät ry:n vaalilehdessä keväällä 2015.