digivaalit2015

Väline on osa agendaa eduskuntavaaleissa 2015

Matti Nelimarkka work in progress , ,
Aiheet eri mediakanavissa. Klikkaa suuremmaksi.

Eräänä iltana ryhmä Digivaalit 2015-hankkeen tutkijoita oli kokoontunut Mattermostiin juonimaan uusinta artikkeliluonnosta vaikuttaja-indeksistä ja agendan normalisoitumisesta. Analysoidessamme ehdokkaiden vaikuttajuutta eri medioiden agendaan olimme aiemmin kirjoittaneet myös kuvailleet aiheiden esiintymistä eri viestintävälineissä. Artikkelikäsikirjoituksessa teemajakauman rooli oli ollut enemmänkin kuvaileva, mutta nyt ryhdyimme pohtimaan, saisiko siitä sittenkin nostettua havaintoja – ja tasapainotettua artikkelia, joka oli aika valtaindeksiin keskittynyt ja vähän hassun muotoinen sen takia.

Mielestäni “iltavuoro” on paras aika tälläiseen työhön. Silloin voi tuijotettaan ja pohtia melko rauhassa asioita, tällä kertaa arvioida mitä taulukossa oikeasti olikaan esillä. Yön aikana syntyneet havainnot olivat – ainakin minun mielestäni – kiinnostavia.

Taulukosta nähdään, kuinka perinteinen media on selvästi poliittiseen asiasisältöön keskittynyttä, kun taas sosiaalinen media, niin ehdokkaiden kuin kansalaisten käyttämänä, korosti kampanjointia ja mobilisointia. Tämä ei ehkä ole kovinkaan yllättävää, sillä journalistinen, toimitettu sisältö on aina erityistä. Sen sijaan yllättävää voi olla asiasisältöjen moninaisuus perinteisessä mediassa. Kun sosiaalisessa mediassa keskusteltiin vain muutamista asiasisällöistä, oli toimituksellinen sisältö paljon rikkaampaa ja moniäänisempää. Näyttäisi siis siltä, että aiheiden monipuolisuuden näkökulmasta perinteiselle medialle on paikkansa.

Toisaalta ehdokkaiden Twitter- ja Facebook-aiheissa oli eroja. Ehdokkaat käyttivät Twitteriä enemmän poliittisten asiakysymysten käsittelyyn, kun taas Facebook oli kampanjoinnin ja mobilisoinnin areena. Tulokset liittyvät läheisesti viimeaikaiseen keskusteluun sosiaalisen median alustojen välisestä eroista, ja tukevat myös Mari Tuokon gradussa tehtyjä havaintoja.

Voidaan olettaa, että viestinnän tyyliin ja aiheisiin vaikuttavat myös alustojen teknologiset ominaisuudet. Esimerkiksi Twitterissä tunnetusti on rajoitettu 140 merkin määrä sekä viesteissä että vastuksissa, kun taas Facebookissa viestit sekä vastaukset voivat olla paljon pidempiä. Lisäksi Twitter oli vielä vaalien alla suoraviivainen julkaisumekanismissaan – uusimmat viestit ylimpänä – kun taas Facebook kuratoi sisältöä algoritmisesti.

Koska molemmat palvelut ovat myös sosioteknisiä järjestelmiä, myös ihmiset vaikuttavat viestinnän käytäntöihin. Esimerkiksi yleisön kokoonpano tai ehdokkaiden oletukset yleisöjen tyypistä vaikuttavat viestintään. Suomen tapauksessa on ensinnäkin syytä muistaa, että Twitter on enemmän eliittimedia (Vainikka & Huhtamäki, 2015) kun taas Facebook on tavallisten kansalaisten areena.

Viimeisenä todettakoon, että harmiksemme (vaikuttajalaskelman kannalta) oli vain muutamia teemoja jotka esiintyivät useassa mediakanavassa: turvallisuuspolitiikka, talous, koulutus ja energiakeskustelut. Ehkäpä on niin, että julkisuuteen vaalien alla mahtuu vain muutama isompi teema, joista sekä ehdokkaat, media että kansalaiset keskustelevat.

Kokonaisuudessaan olen varsin tyytyväinen siihen, mitä kaikkea teemajakumasta saatiin nyhdettyä irti kun sitä tarpeeksi tuijotettiin. Mitä siis opimme? Ei koskaan pidä kyseenalaistaa viimisten iltojen paniikkia osana pohdintaa ja tulkintaa. Toivottavasti käsikirjoituksemme saadaan pian julkaistua, niin voimme linkata sen tänne   myöhemmin kokonaisuudessaan.

(Yhteiskirjoittanut: Matti Nelimarkka & Salla-Maaria Laaksonen)

Digivaalit 2015 Studia Generaliassa

salla seminars , , , , ,

Syksyn 2016 Studia Generalia eli Helsingin yliopiston perinteikäs yleisöluentosarja starttasi 6. lokakuuta teemalla “Mikä Big Data?”. Puhumassa olivat digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Timo Honkela sekä minä, verkkoviestinnän tutkija Salla-Maaria Laaksonen otsikolla “Digivaalit 2015: Mitä isot digitaaliset aineistot kertovat yhteiskunnasta ja vaikuttamisesta?“.

Illan teemana oli siis erityisesti pohdinta siitä, miten isot digitaaliset aineistot muuttavat humanistisia ja yhteiskuntatieteitä. Omassa esityksessäni kerroin siitä, miten verkkoviestintä jättää erilaisia digitaalisia jälkiä ihmistoiminnasta, ja nämä jäljet antavat uudenlaisia tutkimusmahdollisuuksia myös yhteiskuntatieteiden näkökulmasta. Samalla uudet aineistot vaativat menetelmätaituruutta: tyypillisesti laskennallisen yhteiskuntatieteen asetelmissa tavalla tai toisella isot tekstiaineistot kääntyvät numeroiksi, joita sitten konteksti mielessä pitäen pyritään tulkitsemaan. Samaan aikaan small data on kuitenkin myös merkityksellistä: ilmiöiden syvällinen ymmärtäminen melkeinpä vaatii, että ainakin pieniä osia aineistosta tutkitaan myös perinteisin laadullisin menetelmin. Ihan vielä ihmisten tuottaman teksin äärellä ei uskalla luottaa pelkkään tietokoneeseen.

Ensi viikolla SG:ssä teemana muuten konepuheen matematiikka ja vuorovaikutus!

screen-shot-2016-10-14-at-11-47-48

Mikä on ’digitaalinen vaaliteltta’?

Matti Nelimarkka work in progress , ,

Luin Eduskuntavaalitutkimus 2015 -kirjassa kappaletamme ”Digitaalinen vaaliteltta: Twitter politiikan areenana eduskuntavaaleissa 2015”, ja päädyin pohdiskelemaan tekstin jo tultua painosta, että mikä ihme onkaan digitaalinen vaaliteltta. Varsinaisessa tekstissä avataan ajatusta vähän tarkemmin, mutta edelleen varsin epämääräisesti:

Keskustelun näkökulmasta Twitter voisi olla uudenlainen digitaalinen vaaliteltta, jossa luoda kontaktia ainakin osaan äänestäjistä. Sosiaalinen media määritellään usein mahdollisuutena viestiä ystävien sekä tuntemattomien ihmisten kanssa teknologiavälitteisesti (esim. Bechmann ja Lomborg 2013; boyd ja Ellison 2007).

Myöhemmin radiohaastattelussa Mari Marttila pohdiskelee digitaalista vaalitelttaa seuraavien kriteerien kautta:

  1. vaaleja ei voiteta vain digitaalisella vaaliteltalla
  2. digitaalisellakin vaaliteltalla ihmisen täytyy olla kiinnostunut politiikasta löytääkseen vaaliteltalle asti
  3. ehdokkaat jakoivat lähinnä digitaalisia esitteitä itsestään

Mutta onko tässä kaikki? Miksi olemme keksineet hienon kuuloisen sanan kuvaamaan poliitikkovetoista verkkovälitteistä viestintää? Pohditaanpas ilmiötä tarkemmin: mitkä ovat digitalisaation keskeisiä piirteitä ja miten ne tulisi ymmärtää vaaliteltan kautta?

Manuel Castells (2010, 406) muotoilee digitaalisten välineiden hyödyn verkostoyhteiskunnassa ajattoman ajan ja paikattoman paikan kautta. Eli lyhykäisyydessään, digitaalisessa vuorovaikutuksessa aika ja paikka menettävät merkitystään kohtaamisen osalta. Digitaalinen vaaliteltta on aina auki ja sinne pääsee lähtemättä sateiseen Suomen kevääseen.

Samaan aikaan danah boyd (2007) on pohtinut verkottuneen julkisuuden käsitettä. Hänelle verkottunut julkisuus on teknologian muodostama areena, jossa esiintyjät ja yleisö voivat kohdata. Verkottuneen julkisuuden erityisominaisuuksiksi tällöin on kuvattu pysyvyyttä, haettavututa, toistettavuutta sekä odottamattomien yleisöjen olemassaoloa. Digitaalinen vaaliteltta siis yhdistää yleisön ja esiintyjät, mutta jättää digitaalisia jalanjälkiä, joita muut voivat seurata. Lisäksi boyd nostaa esille viestintävälineiden merkityksen osana verkottuneen julkisuuden muodostumista, mihin palaan myöhemmin.

Ennen kuin pyrin muodostamaan tarkemman työmääritelmän digitaalisesta vaaliteltasta, on ehkä tarpeen miettiä perinteisen vaaliteltan ominaisuuksia. Vaikka kaikki olemme nähneet vaalitelttoja, niitä ei näköjään ole erityisemmin tutkittu: Google Scholar löytää hakusanalla ’vaaliteltta’ viisi (5) hakutulosta – joista kaksi omaan tekstiimme. Kolme jäljelle jäänyttä tekstiä eivät myöskään suoraan vastanneet kysymykseen, siitä, mikä on vaaliteltta. Aloitetaanpas pohdiskelemalla torin laidalla olevia vaalitelttoja ja niiden piirteitä:

  1. Vaaliteltta on osa laajempaa kampanjatyötä. Vaalitelttojen tarkoitus on markkinoida ehdokasta sekä puoluetta äänestäjille. Vaaliteltat tukevat esimerkiksi lehdissä tapahtuvaa mainontaa.
  2. Kampanjapaikkana vaaliteltta on julkinen. Sekä poliitikot, avustava väki että vaaliteltalla kävijät ovat kaikkien nähtävissä. Vaikka vaaliteltta mahdollistaa henkilökohtaisen kohtaamisen, se ei kuitenkaan ole yksityinen.
  3. Vaaliteltat ovat osa kaupunkikuvaa. Ne laitetaan näkyvillä oleviin ja saavutettaviin ympäristöihin. Ne toimivat ei vain kampanjoinnin välineenä, vaan merkkinä lähestyvistä vaaleista luoden vaalitunnelmaa koko kaupungissa.
  4. Vaaliteltat eivät maagisesti yhdistä ehdokasta ja äänestäjää. Äänestäjän täytyy kulkea vaaliteltta-alueella – niitä on esimerkiksi paljon vähemmän esikaupunkialueella. Äänestäjän tulee kiinnittää huomiota vaalitelttaan, joko omasta mielenkiinnosta, ilmaisen kahvin takia tai vaaliväen takia.
  5. Vaaliteltta ei pakota noudattamaan tiettyä käytäntöä tai rituaalia. Kampanjamuoto voi olla melkein mitä vain maan ja taivaan välillä, vaaliteltta antaa vain tilan käytettäväksi. Esimerkiksi jotkut ehdokkaat voivat keskittyä enemmän mainoksien jakamiseen ja toiset tervehtimään äänestäjiä.

Mitä hyötyä näistä ajatuksista oli sitten käytännössä? Ovatko ne päteviä digitaalisessa ympäristössä tai auttavatko ne meitä hahmoittamaan digitaalisia vaalitelttoja enemmän? Jäsennellään digitaalisen vaaliteltan luonnetta

  • Liittyen boydin ajatuksiin, digitaaliset osallistumisen muodot – kuten myös digitaalinen vaaliteltta – pohjautuvat alustojen tukemiin osallistumismahdollisuuksiin. Olen kirjoittanut aiemmin kansalaisjärjestöistä ja verkko-osallistumisen mahdollisuusrakenteista, joten tässä kohtaa voi sanoa tiivistetysti: tekniset järjestelmät muokkaavat sitä, mikä on mahdollista digitaalisessa kampanjoinnissa.

    Yhdysvalloissa Hillary Clinton on kerännyt tukijoukoikseen 50 ihmisen teknologiaryhmän toteuttamaan niin data-analyysiä kuin arvatenkin vuorovaikutteisia sovelluksia (esimerkiksi Trump Yourself) tukemaan omaa kampanjaansa. Suomessa puolueet yleensä tyytyvät käyttämään valmiita teknologiapalikoita, kuten Twitteriä ja Facebookkia, mutta toiminnan muodot määrää silloin alustan koodarit, eivät poliitikot. Jostain syystä näin suoraviivaista teknologia-määrää ajattelua pidetään aikamoisessa pannassa suomalaisessa yhteiskuntatieteessä, mutta nostetaan kissa pöydälle. Jos Twitter sallii vain 140 merkin mittaiset viestit, niin silloin sen kanssa pitää elää tai kiertää rajoitteita lähettämällä viesti kuvana tai useassa osassa.
  • Toisaalta, digitaalinen vaaliteltta riippuu myös yleisöstä – sosiaalisen median palveluissa yleensä kuvitellusta yleisöstä (imagined audiences, esimerkiksi Marwick & boyd, 2011). Useissa verkkopalveluissa ei ole varmaa, kuka tuotoksia oikeasti lukee – ne ovat (puoli)julkisia ja saatavilla laajoille ihmisjoukoille. Kuitenkin tuotos on kirjoitettu jollekkin ajatukselle siitä, ketkä sitä voisivat nyt päätyä lukemaan, kuka seuraa minua. Kärjistettynä esimerkkinä, Helsingin keskustassa Keskustalla keihäänkärki tuskin on maatilan tukien kehitys. Ihan vain, koska normaalia kadulla kulkevaa helsinkiläistä moiden tuskin kiinnostaa, he eivät ole kuviteltua yleisöä tälle viestille.

    Jatkaen tätä ideaa, kuten Vilma ja Airi esittelivät, teknologian käyttö on myös oman identiteetin rakentamista. Muotoillen toisin, tiettyjen teknologiavalintojen tekeminen voi signaloida kohdeyleisöllesi, että hei, olen kuten tekin. Vilman ja Airin esimerkki oli klassisesta irkistä, joka oli heidän mukaansa myös tietotekniikkaopiskelijoille identiteetin rakennuksen väline – oltiin muualla kuin massojen Facebookissa. Samalla tavoin ehdokas voi valita välineitä strategisesti, osoittaakseen kuuluvuutta tiettyyn ryhmään.

Yllä hahmoiteltiin digitaalista vaalitelttaa teknologian sekä sosiaalisen roolin kautta. Virallisesti tälle on sana: sosiotekninen järjestelmä. Ei se tosin varmaan auta edes meitä tutkijoita eteenpäin. Ehkä riittääkin muistaa, että digitaalisen vaaliteltan tutkimuksessa on tarpeen pohdiskella niin teknologian kuin sosiaalisen merkitystä vaaliteltan käytännöissä.

Lisätään rajauksia digitaaliselle vaaliteltalle tarkastelemalla havaitseviamme piirteitä perinteisissä vaaliteltoissa.

  • Digitaalisen vaaliteltan tulee olla julkinen ja saavutettavissa oleva. Tämä tarkoittaa, etteivät monet suoraan viestintään perustuvat muodot (tekstiviestit, sähköpostit) ole digitaalista vaalitelttaa. Ne ovat vain ihmisten välistä digitaalista viestintää. Julkisuuden kannalta kiintoisaa on, että vaaliteltan tulee olla löydettävissä. Omassa tutkimuksessamme aihetunnisteet (hashtagit) mahdollistivat vaalitelttojen löytämisen sekalaisesta Twitter-virrasta. Tällöin aiheesta kiinnostuneet ihmiset voivat helposti seurata vaaliteltan toimintaa. Samoin Facebook-sivut ja ryhmät ovat selkeästi löydettävissä ja tunnistettavissa.
  • Vaaliteltat ovat osa vaalien tekemistä. Digitaaliset vaaliteltat nivoutuvat osaksi ihmisten arkea, näkyvät esimerkiksi uutisvirrassa. Digitaalisten vaalitelttojen täytyy sitoutua osaksi olemassa olevaa sosiaalista verkkotoimintaa, niiden pitää tarjota sosiaalisia objekteja muille käyttäjille. Hienolla sanalla tarkoitetaan sitä, että niitä pitää voida jakaa ja integroida muuhun verkkokäyttöön. Sosiaalisina objekteina ne ovat ajasta ja paikasta riippumattomia, mutta silti läsnä normaalissa mediaympäristössä – kuten vaaliteltatkin. Toisaalta, vain vaalitelttojen näkeminen ei vielä tarkoita, että sillä olisi vaikutusta äänestyspäätöksiin.

En ole vielä puhunut digitaalisen vaaliteltan toiminnasta, ei ole yhtä oikeaa tapaa olla läsnä digitaalisessa ympäristössä. Digitaalinen vaaliteltta on sosiaalinen ja jaettavissa oleva toimintaympäristö poliittiselle viestinnälle. Kuitenkin, kampanjointi siellä voi muuttua riippuen tekijästä, ajankohdasta ja kontekstista.

Ehkä kokonaisuudessaan tämä sekava tajunnanvirta koitti sanoa, että meidän olisi syytä miettiä kunnolla digitaalisen vaaliteltan – ja miksei perinteisenkin – luonnetta osana vaaleja. Nyt esitetyt pohdiskelut eivät vielä johdata meitä hyvään määritelmään, mutta ehkä kuvaavat jo jotain tärkeitä kriteereitä. Kuitenkin tarvittaisiin kunnollinen – ja ennenkaikkea empiriaan sekä kirjallisuuteen – sitoutunut määritelmä ennen tarkempaa pohdiskelua.

Ehkä koko termi nyt sitä pyöriteltyäni kuulostaa aikaiselta internet-vaiheelta, kun verkkoa koitettiin käsitteellistää fyysisenä tilana (esimerkiksi Johnston, 2009). Toisaalta, teemme käännöstyötä eri alojen välissä, ehkä muutama esittämäni pointti voi olla perinteiselle politiikan tutkijalle hyödyksi ja avuksi omissa pohdinnoissa.

Kiitokset tekstin kommentoinnista Jesse Haapojalle. Kiitokset oikoluvusta Ada Hyväriselle.

Digitaalinen vaaliteltta: Twitter politiikan areenana eduskuntavaaleissa 2015

salla research note

#vaalit2015-ehdokkaat_kuukausi-nonamesTänään 15.7. SuomiAreenassa Porissa julkaistaan Eduskuntavaalitutkimus 2015: Poliittisen osallistumisen eriytyminen -kirja, jossa suomalaiset politiikan tutkijat perkaavat edellisten eduskuntavaalien asetelmaa. Julkaisutilaisuuden jälkeen järjestetään myös poliittisen osalistumisen eriytymistä käsittelevä paneeli. Kirjan analyysit perustuvat pääosin vuoden 2015 vaalien jälkeen käyntihaastatteluilla kerättyyn eduskuntavaalitutkimusaineistoon, mutta mukana on myös Digivaalit-projektimme tutkijoiden kirjoittama luku Twitteristä digitaalisena vaalitelttana

Marttila, Mari; Laaksonen, Salla-Maaria; Kekkonen, Arto; Tuokko, Mari & Nelimarkka, Matti (2016). Digitaalinen vaaliteltta: Twitter politiikan areenana eduskuntavaaleissa 2015. Teoksessa Eduskuntavaalitutkimus 2015: Poliittisen osallistumisen eriytyminen. Oikeusministeriön Selvityksiä ja julkaisuja 28/2016. [linkki koko julkaisuun]

Luvussa keskitymme Twitteriin ja sen käyttöön eduskuntavaaleissa 2015. Tarkastelemme ensin eduskuntavaaliehdokkaiden Twitterin käyttöä puolueittain ja vaalipiireittäin. Sen jälkeen luomme katsauksen Twitter-keskustelun aihepiireihin ja rakenteisiin käytettyjen aihetunnisteiden eli hashtagien avulla. Lopuksi tarkastelemme yleisemmän poliittisen Twitter-keskustelun rakennetta verkostoanalyysin keinoin. Luvussa  esitetyt analyysit pohjautuvat kaikkiin eduskuntavaaliehdokkaiden lähettämiin twiitteihin aikavälillä 19.3.—19.4.2015 sekä samalta aikajaksolta #vaalit2015-aihetunnisteen sisältäviin viesteihin. Aineistossa on yhteensä 210 737 twiittiä.

Ehdokkaan näkökulmasta Twitter on potentiaalisesti hyödyllinen vaalikampanjoinnin ja poliittisen keskustelun areena. Se tarjoaa poliitikoille mahdollisuuden viestiä kansalaisten kanssa ja näin paitsi vastaanottaa kysymyksiä ja palautetta, myös luoda itsestään kuvaa helposti lähestyttävänä ja ihmisystävällisenä: omalta osaltaan siis laskea raja-aitaa itsensä ja edustettavien kansalaisten välillä. Twitter on palvelu, jonka avulla yksittäisen ehdokkaan on jossakin määrin mahdollista ohittaa perinteisen median portinvartijat.

Ehdokkaat Twitterissä keväällä 2015

Vaalien alla vaikutti siltä, että ainakin media oletti vuoden 2015 vaalien olevan ensimmäiset todelliset Twitter-vaalit. 2015 eduskuntavaaliehdokkaat käyttivät Suomessa Twitteriä aktiivisemmin kuin koskaan aikaisemmin.  Täpärästi yli puolet (50,8%) ehdokkaista oli läsnä Twitterissä, kun vuoden 2011 vaaleissa luku oli 19 prosenttia. Läsnäolo on kuitenkin vain yksi mittari – eikä kovin hyvä sellainen, sillä ehdokkaiden twiittausaktiivisuus on hyvin jakautunutta niin vaalipiirien kuin puolueidenkin kesken. Twitterin käyttö olikin vaaleissa 2015 varsin keskittynyttä: vain pieni osa ehdokkaista oli äänekkäitä suurimman osan tyytyessä julkaisemaan hyvin vähän. Ehdokkaiden julkaisemien twiittien jakauman perusteella Twitter näyttäytyy lähinnä kokoomuksen ja vihreiden kilpakenttänä, jolla kamppaillaan suurten vaalipiirien äänistä.

Viestinnän näkökulmasta Twitter oli kansanedustajaehdokkaille keväällä 2015 paitsi yksisuuntaisen kampanjoinnin väline myös foorumi, jolla osallistuttiin poliittiseen keskusteluun. Ehdokkaiden tileiltä julkaistuista twiiteistä hieman alle 62 prosenttiin oli lisätty jokin aihetunniste, ja noin 60 prosentissa twiiteistään ehdokkaat mainitsivat toisen käyttäjän. Kuitenkin huomattava määrä edustajien tileiltä julkaistuista twiiteistä ei sisältänyt kumpaakaan näistä toiminnoista. Twitter olikin keväällä 2015 ehdokkaille paitsi poliittisen keskustelun foorumi, ennen kaikkea kampanjoinnin, verkostoitumisen ja “elektronisten esitteiden” jakamisen areena: siis yksi vaaliteltta muiden joukossa.

Vaalien tuloksia tarkasteltaessa on selvää, että ehdokkaiden Twitter-aktiivisuus ei suoraan näy vaalituloksessa — vaaleja ei siis ratkaista Twitterissä (ks. myös Pönkä 2015). Aineistomme kymmenestä aktiivisimmasta ehdokkaasta vain kaksi, Alexander Stubb ja Satu Hassi, tulivat valituiksi eduskuntaan. Aktiivisimpien twiittaajien joukossa oli ehdokkaita sekä pienpuolueista että eduskuntapuolueista, oppositiosta ja hallituspuolueista.

Ero Twitter-aktiivisuudessa eduskuntapuolueiden ja pienpuolueiden ehdokkaiden välillä on kuitenkin pohdinnan arvoinen asia. Yleisenä huomiona voidaan todeta, että Twitteriä kampanjassaan hyödynsivät lähinnä jo jonkinlaisen valta-aseman saaneiden puolueiden ehdokkaat. Vaikuttaakin siltä, että Twitter on ainakin tällä hetkellä osa suurten puolueiden ammattimaista vaalikampanjointia myös Suomessa. Sen sijaan pienpuolueet eivät ole eduskuntapuolueiden lailla onnistuneet innostamaan ehdokkaitaan kampanjoimaan Twitterissä.

Vaalikeskustelun #kuplat

Yleisen vaalikeskustelun tarkastelussa havaitsimme, kuinka vaalikeskustelussa muodostettiin keskusteluyhteisöjä aihetunnisteiden avulla. Esimerkiksi turvallisuuspolitiikkaan liittynyttä keskustelua käytiin #turpo-aihetunnisteen kautta. Aihetunnisteita käytettiin myös eri toimijoiden vaalitenttien (esimerkiksi #kuumatnimet, #olohuonetentti) sekä järjestöjen ja puolueiden kampanjoiden yhteydessä (esimerkiksi #koulutuslupaus, #korjausliike, #feministisetvaalit).Hashtagien määristä olemme bloganneet Rajapinnassa jo viime vuonna.

Aihetunnisteet ovat kätevä keino aihepiirien ja keskustelujen merkitsemiseen. Verkostoanalyyttinen tarkastelumme kuitenkin osoitti, että aihetunnisteet jäivät usein yhden yhteisön sisäiseksi viestinnäksi eivätkä onnistuneet luomaan sellaisia viestinnän areenoita, joilla eri toimijat aidosti kohtaisivat. Vahva eriytyminen keskusteluissa tarkoittaa pahimmillaan muiden näkökantojen puuttumista; keskustelu käymistä omassa kuplassa tai kaikukammiossa.

Twitter on rajattu ja erikoistunut keskusteluareena

Analysoitaessa Twitteriä poliittisen viestinnän areenana on kuitenkin syytä korostaa, että Twitter edustaa hyvin rajattua ja erikoistunutta yleisöä.  Yhteisö- ja mikroblogipalvelu Twitteriä seuraa erilaisten arvioiden mukaan vain noin kymmenen prosenttia suomalaisista (Yleisradio 2015; Nummela 2016). Suomessa Twitter on suosittu erityisesti poliitikkojen, asiantuntijoiden ja toimittajien keskuudessa, ja sitä onkin tituleerattu eliittimediaksi (Vainikka ja Huhtamäki 2015). Kattavaa kuvausta Suomen Twitter-käyttäjäkunnasta ei kuitenkaan ole tehty.

On siis selvää, että pelkästään Twitteriä tutkimalla ei voida tehdä lopullisia johtopäätöksiä poliittisen verkkoviestinnän koko kirjosta. Samoin on syytä huomata, että verkossa tapahtuva poliittinen viestintä ei yleisemminkään edusta koko kansaa, vaan sen on kansainvälisesti havaittu olevan painottunut nuoriin ja yhteiskunnallisesti aktiivisiin toimijoihin (Barbera ja Rivero 2014; Blank 2013; Strandberg 2013).

Sen sijaan luvussa esitetyt tulokset kuvaavat Twitterin haasteita poliittisen viestinnän kentällä. Olemme osoittaneet suurien kaupunkialueiden ja valtapuolueiden ehdokkaiden käyttävän Twitteriä muita ehdokkaita aktiivisemmin. Olemme myös havainneet poliittisen keskustelun tapahtuvan tietyissä sisäänpäin kääntyneissä yhteisöissä myös Suomessa. Näitä havaintoja vasten onkin syytä pohtia, minkä roolin niin poliittiset toimijat kuin politiikan tutkijat ja toimittajatkin antavat Twitterille omassa työssään.

Verkon medialogiikan äärellä: kiertoa ja karnevaalia

salla Uncategorized , , , , , , ,
2494191157_074aec5afe_m
Kuva: Kevin Dooley @Flickr

Tämän päivän poliitikko joutuu asiakysymysten lisäksi opettelemaan myös taitoja mediassa esiintymiseen. Lehdistö seuraa vaaleja ja politiikan tapahtumia herkeämättä. Television vaaliohjelmat ovat 1960-luvulta alkaen olleet merkittävä kenttä vaalikeskustelulle. Toimittajat päivystävät eduskuntatalon kahvilassa ja Säätytalon oven takana neuvottelujen aikana. Maamme suurin keskustelupalsta Suomi24 on perustanut oman vaalikanavansa. Poliitikkojen twiittejä seuraavat niin media kuin tavalliset kansalaisetkin. Julkisuuteen saattavat nousta yhtä lailla lautakasat, tekstiviestit kuin poliittiset lausunnotkin.

Viestinnän tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä politiikan – tai minkä tahansa muun toiminnan – medioitumiseksi. Medioitumisteorian mukaan erilaiset organisaatiot ja muut toimijat joutuvat muokkaamaan omaa toimintaansa median logiikan mukaiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että asiantuntijoiden on oltava jatkuvasti valmiina kertomaan omista näkemyksistään ja vastaamaan erilaisiin väitteisiin median kentällä. Tiukimman tulkinnan mukaan he joutuvat perustelemaan koko olemassaolonsa ja legitimiteettinsä mediassa. Voidaan jopa väittää, että mediasta on tullut yksi politiikan keskeinen instituutio, joka näyttelee erityisen tärkeää roolia epäkohtien paljastamisessa ja skandaalien rakentamisessa – mutta myös äänestäjien tavoittamisessa.

Myös verkkojulkisuus ja sosiaalinen media ovat osa tätä toiminnan kenttää. Verkon merkitykseen on kiinnitetty paljon huomiota viestinnän ja politiikan tutkimuksessa. Keskustelussa näkyvät rinnakkain sekä vahva toivo demokratian lisääntymisestä vuorovaikutteisen viestinnän avulla että skeptisemmät näkemykset uusien viestintävälineiden roolista. Tilastojen valossa merkittävyys vaikuttaa vielä pieneltä. Esimerkiksi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa sosiaalisen median kautta vaaleja kertoi seuranneensa yhdeksän prosenttia väestöstä. Siitäkin huolimatta poliittiset toimijat näyttävät omaksuneen verkkoareenat yhdeksi vaalikamppailun osa-alueeksi – tärkeimpänä kannustimena kenties toimittajien aktiivinen sosiaalisen median käyttö.

Medioitumisen näkökulmasta on mielenkiintoista kysyä, mikä on se medialogiikka, joka verkon julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa vallitsee ja johon poliittiset toimijat joutuvat tällä julkisuuden kentällä mukautumaan. Minkälaiset median muodot ja toimintatavat ovat erityisen tyypillisiä sosiaaliselle verkkojulkisuudelle? Vastaan kysymykseen yhdistämällä mediatutkija Nick Couldryn ajatuksia digitaalisesta medioitumisesta sekä verkkotutkija danah boydin näkemyksiä verkkoyleisöistä.

Huomiotalous ja kuvien voima. Verkossa taistellaan konkreettisesti sisältövirtojen keskellä elävien yleisöjen huomiosta. Siksi monet verkkotekstin lajityypit ovat kehittyneet melko lyhyiksi, keskeisimpänä esimerkkinä mikroblogipalvelu Twitter. 140 merkin mittaiseen viestiin jaksaa helposti keskittyä, mutta sanoman tiivistäminen näin lyhyeen tilaan vaatii harjoittelua. Samalla verkkojulkisuuden sisällöt ovat hyvin monimuotoisia ja multimodaalisia: niissä yhdistyvät sulavasti teksti, kuva ja ääni. Näistä erityisesti kuvallisen ja videomuotoisen viestinnän rooli on viime vuosina ollut kasvussa samalla, kun tekstimuotoinen viestintä typistyy yhä lyhyemmäksi. Kuvat ovat toistaiseksi olleet tehokas keino nousta esiin sisältöjen virrasta. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka moni poliitikko päätyy rakentamaan vaalikampanjaa varsinkin nuorison keskuudessa suosittuun kuvanjakopalvelu Instagramiin.

Sisältöjen kierto. Tutkijat korostavat sitä, kuinka viestit elävät omaa elämäänsä verkkoareenoilla. Danah boyd käyttää näkymättömien yleisöjen käsitettä kuvaamaan sitä, kuinka sisällön julkaisemisen hetkellä verkkopalveluissa yleisö ei ole konkreettisesti näkyvillä, ja siksi sen laajuutta on vaikea käsittää. Samasta syystä sisällöt voivat päätyä sellaisille areenoille, joille niitä ei ollut alun perin tarkoitettu. Verkkosisältö onkin pysyvää ja toistettavissa – julkaistut sisällöt on helppo kopioida, ja sen vuoksi ne siirtyvät helposti alustalta toiselle ja säilyvät saatavilla, vaikka alkuperäinen versio poistettaisiinkin. Erilaisten hakukoneiden avulla verkkosisällöt ovat myös etsittävissä vuosia tai vuosikymmeniä julkaisuajankohdan jälkeenkin.

Luova karnevaali. Politiikan näkökulmasta tämä tarkoittaa tietysti sitä, että pienetkin virheet ja tulkinnanvaraiset lausunnot tai päivitykset voivat jäädä kummittelemaan verkossa. Näihin kummituksiin liittyy usein myös verkon musta huumori ja karnevalistinen kulttuuri, jossa viestin merkityksiä muunnellaan välineelle tyypillisten kulttuuristen konventioiden keinoin. Tunnetuin esimerkki tästä ovat erilaiset meemit, joista poliitikotkin ovat saaneet osansa. Esimerkiksi yhtenä vaalikevään tuotoksena liikkuu kuvamanipulaatioita, joissa keskustan Juha Sipilä on siirretty promokuvasta makoilemaan mitä erilaisimpiin ympäristöihin. Meemin ympärillä käyty keskustelu on samalla hyvä esimerkki siitä, että poliittista puhetta saattaa verkossa esiintyä yllättävilläkin areenoilla.

Medioitumisen näkökulmasta tilanne verkossa on oikeastaan kahtalainen. Toisaalta periaatteessa kenellä tahansa on mahdollisuus ryhtyä viestin välittäjäksi ja lähestyä julkisuudessa poliitikkoja tiukoilla kysymyksillä tai haastaa heidän legitimiteettiään karnevalistisilla esityksillä. Toisaalta myös poliittisilla toimijoilla itsellään, niin ehdokkailla kuin puolueillakin, on mahdollisuus ylläpitää eräänlaista omaa mediaa: hyödyntää verkon eri ilmaisumuotoja ja hankkia julkisuutta perinteisen median ohitse. Tavoitettavuuden kannalta oma media on kuitenkin rajallinen, sillä sinne eksyvät todennäköisesti vain jo valmiiksi kiinnostuneet. Miten verkossa voisi tavoittaa siirtyvät äänestäjät tai poliittisesti kodittomat? Voisiko verkossa herättää myös politiikasta vieraantuneet keskustelemaan poliittisista teemoista? Tästä sekä erilaiset meemikeskustelut, Tahdon-kampanjat että edelliset presidentinvaalit Facebook-pöhinöineen ovat hämmentäviä mutta toiveikkaita esimerkkejä.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Viite – Tieteen ja teknologian vihreät ry:n vaalilehdessä keväällä 2015.

2015 Cyberelections: combining ethnography with big data analysis

salla work in progress , , , ,
koodiscreenshot3
Snippet of analysis code.

2015 Cyberlelections (Digivaalit 2015) project, a joint collaboration with Helsinki University CRC and Aalto University HIIT, started officially in January 2015. With a multidisciplinary team of social scientists and computer scientists, our overall purpose was to study the ways how agenda is built in the online public sphere during the Finnish Parliamentary elections 2015. Thus we studied the ways how actors online can influence the agenda of both social media and traditional media, i.e., the ways of influencing online.

For that purpose, we collected a big set of data consisting all candidate updates from different social media services (Twitter, Facebook, Instagram) as well as traditional media content from 19 different news media, in practice trying to extract everything that happened online during the elections. In total our full data set ranges to approximately 1,5 million messages.

A dataset of that size means that traditional or qualitative methods are not enough, because it’s an amount of data no person can analyze by hand. Therefore, we turned to computational social sciences approaches, i.e. using computers and written algorithms to analyze our data. Such methodological approach has been recently entitled as computational social science.

Computational social science is an approach that utilizes computational methods and algorithms in different stages of the research process from data collection to data preprocessing and data analysis. In practice this means all tools used in research are written for a unique study purposes since no ready made tools are available.

This is an approach with several advantages but also disadvantages. For instance, extracting the data as pure textual format gathered through the APIs we cannot fully understand the context where the data is born. As Lisa Gitelman puts it, raw data is an oxymoron, and has no value as such. Second, we easily end up in a situation where we have to blindly trust the results what our algorithms give us, and they are often quantified. What do these numbers mean? Third, there are choices that need to be made both during the data collection as well as during the analysis phase.

These choices and interpreting the results require contextual and theoretical knowledge. In the field of social physics, social phenomena have been studied using computational methods by computer scientist and physicists who do have the methodological knowledge but not the theoretical or contextual knowledge – and often no interest in that either.

Ethnography to the rescue!

In our project we aimed to tackle these limitations by combining computational social science with ethnography. Ethnography is a research approach that aims to create understanding and make sense of human life and social communities and practices within those communities. It is commonly conducted in the natural environments of human action. Ethnography is often characterized with a period of field work, a period of time when the researcher intensively immerses with the people and the culture she is studying, observing the practices and participating in the activities, writing field notes.

When ethnography moves online, it can be generally called online ethnography. There are several sub-approaches of online ethnography such webnography that focuses on web sites, network ethnography focusing on actor networks, netnography that focuses on communities, media ethnography where the researcher participates as a media user, trace ethnography, where log data of online platforms is used to trace user behavior patterns.

All these methods raise questions, (see Wittel 2000). For example, what counts as participatory observation online? When is a researcher participating, how do the research subjects know they are being studied? How can the researcher actually participate in the field, when necessarily a part of the physical context where the action takes place remains unseen and unreachable? How to understand the human actions taking place behind the online, in the so called real life?

Markham (2013) takes a reconciling approach to these questions and suggests that we just need to conceptualize the field in a bit different manner, not as a place, but as a flow or a process, and accept that as the forms of participation differ online, also forms of participatory observation can differ. Following her suggestions we proceeded with an ethnographic field work online for one full month before the election date, by three researchers. One focused on the left wing parties, one to right wing parties, and third to overall election-related communications cross-platform. Here the focus was rather wide, looking at the forming of the online agenda around the election, candidate communication styles as well as interaction with other actors. Field notes we written and screenshots and links saved on a daily basis.

Solving the burning questions of big data and social sciences

Based on our experiences, we propose a methodological approach of Data Augmented Ethnography, which overcomes many of the limitations of both methods. First, what comes to the context, we posit that using ethnography with computation social sciences enhances contextual framing. In the analysis phase, it is much easier to interpret the results when we can compare them to the field notes made during the field work. Further, the field notes can help us in crafting the algorithms to ask right questions in the first place. Ethnography also helps us already during the data collection phase so that we can be sure to include all the data we are interested in and for instance, modify our search queries on the go.

And why not use only ethnography? Because using computational methods allows us to use larger data sets and study the phenomena in larger extent than only snapshots of the case. Also, they allow for validation and generalization of our findings and observations.

Hence, we suggest supplementing ethnographic field work with computationally collected data, and simultaneously use the observations to modify the data collection. In the analysis phase we suggest both data sets to be used in parallel to complement the observations made in each of them. Further, in the best case, we suggest qualitative analysis on selected parts of the data would be conducted to go deeper with the observations. For instance in our research project, Mari Tuokko’s master’s thesis is an example of such approach.

There is no full data

As a final reminder it needs to be noted that data and observations always remain incomplete. The data that is visible for an observing researcher is always limited. Similarly any collected data sets, collected handles, or hashtags always remain incomplete – none of the application programming interfaces of Twitter for instance give the “full” data. Some parts of the interaction takes place on private arenas or outside the online. Therefore, in essence, the idea of having a full data is an oxymoron. With a mixed methods perspective such as data augmented ethnography, however, we can gain a more nuanced understanding of the social action that takes place online.

More about the project:

Digivaalit 2015 – päätösseminaarin materiaali

Matti Nelimarkka seminars, Uncategorized

Päätösseminaarin kalvot

  • Miten ehdokkaat vuorovaikuttivat verkkojulkisuudessa vaalien alla?

  • Miten ehdokkaat vaikuttivat verkkojulkisuuden agendaan?

Posterit