SICSS Helsinki final reflections

The SICSS Helsinki partner site was organized in Helsinki, Finland. We organized it as a two-week institute: the first week was focused on lectures and the second week on group projects. We had a total of 19 participants, an instructor and two TAs. Participants were both from Finland (University of Helsinki, Aalto University, Tampere University of Technology, Turku University) as well as from other European countries (Netherlands, Poland, Germany, Denmark) and rest of the world (India, Turkey). The overall net promoter score (based on the after-course evaluation) was 9 – indicating that the participants considered the course successful and would recommend it to their colleagues. Similarly, the textual feedback suggested that the course was found helpful, engaging and even fun.

This is a final reflection document for the SICSS organized at Helsinki. Similar reflection documents have been written in all SICSS sites.

Group dynamics

We had made a deliberate decision at Helsinki to take the student group to an offsite location for the first week in Tvärminne. Beyond providing a fabulous venue in terms of scenery, outdoor activities and food, it also forced participants to have an on-campus experience for the first week, and socialize. Based on my random observations, this seemed to be happening during the evenings, after the classes. Similarly, we chose to organize after work activities during the second week, which aimed to help to mitigate some of the challenges of lack of residential accommodation and social activities which emerges from that collocation.

What I found challenging and surprising was the need to facilitate group processes during the second week focused on group work. This was not extensive, and rather often groups seemed to manage on their own with this. We were rather pressed for time during the second week, but I’m thinking should we organize dailies similar to agile software production: each team member would speak for a few minutes what they are doing next, what have they done and if they have any major challenges. It might help us to intervene quickly in the group processes facilitation to potential problems and help the groups to manage the time and workload of such a short project. Ideally, over the week, we should move the responsibility of organizing these dailies to the groups.

Something I was disappointed myself was lack of a “global” community of SICSS in the course Slack community. I believe that majority of comments from Helsinki to the public channel came from me or our TAs. Reasons for this may include the time difference between Europe and the US – but maybe also some failures to motivate and incentive this correctly by my side. Maybe next year, the Slack community management could consider establishing smaller channels for particular topics (“communities of practices”) to help people finding smaller venues where they can collaborate and share ideas and comments. Another aspect which I think might be helpful would be to start the online community building way before the event, also content wise. For example, maybe we could create for some of the pre-readings cross-national reading groups or other activities which would encourage them to speak with people from other communities?

Instruction and activities during the first week

Something we spend a lot of time discussing with my TAs (in our debrief after SICSS) was the scope of the instruction. We covered many different things during the first week to provide a general overview of several different method families in computational social science. However, the question was if there should be a more extensive discussion about some methods to ensure that students are able to fully understand them and not just rush through them. It was even proposed that we should really go through some basics of algorithms and computer science for the students.

However, I believe that the current idea of providing a rich overview of different methods is a good choice. It will familiarize students with many opportunities and help them to rethink social research. However, this is a communication challenge: this type of pedagogical choice needs to be explained and articulated. I did a few rounds of talks focused on this topic, but having that mentioned already on day one would be nice. (For example, one student commented in the feedback form that we could have a separate institute on any of these topics – which is true – and thus indicating that we should have been much more clear on the scope and idea behind that scope).

The second aspect which we discussed with my TAs and some participants explicitly commented: the course was a good crash course for people entering computational social science from a social science background, but for people coming from computer sciences and familiar with data science things many aspects of these lectures were rather boring and even useless. We tried to introduce to some activities (ad hoc) refocus on aspects such as teaching qualitative research methods to those not familiar with them or directing them to consider social science theory of their data analysis. These types of aspects could be more baked into the activities material next year (and I’m happy to help editing them towards this goal).

I will discuss video lectures later, but we had a mix of content coming from Helsinki (i.e., I was instructing the content) and some parts we choose to take as video lectures. Something I found difficult when instructing was to find the correct balance between audience participation and me lecturing topics. (To be honest, I actually don’t usually enjoy lecturing that much.) In some of my regular computational social science classes at the University of Helsinki, I usually ask students to read a case study before the class which applies the approach or method we are learning. It serves two aspects: first, we can use that article to develop fruitful discussions with the students and therefore, I don’t need to lecture as much. Second and more importantly, the case studies provide the students with an opportunity to see how “social science theory” (whatever that means) is integrated into the computational work – which I also believe to be a core skill in computational social sciences. If I’m organizing a class like this next year, I would integrate a component like this to balance the me-speaking – students-speaking a bit.

The video lectures

Overall, given the time difference organizing the video lectures was somewhat challenging. For the guest lectures (given at Duke in the evening) we opted to watch them delayed the next day. This reduced some aspects of their liveliness, which many students commented in a somewhat negative tone. We tried to stop these lectures when possible to discuss the lectures in our group (a proposal by one of the students) and this seemed to make them somewhat more engaging. I would recommend the similar idea to other locations which must follow lectures in non-live format.

On the instruction (given at Duke during the morning), we chose some topics where we followed the Duke stream while on other topics I chose to hold the lectures myself. The student feedback suggested that they liked these locally provided lectures more than following live streams from Duke, so I think we made the right decision to develop some instruction on our own. Naturally, the challenge with this is that the quality and content between the institutes may vary somewhat (for example, for text analysis, I chose to start the lecture by speaking about traditional qualitative research methods). However, I think that some quality bonus we had from organizing these locally – such as a high level of interactivity and ability to react to local situations – was worth of this extra investment. In future years, I would examine to replace even more of these lectures when possible and to support on that, produce the materials early enough to allow discussions of them within the instructor community to find potential areas of improvements.

The project week

My only concerns which emerged from the project week related to the group dynamics and lack of proper theoretical reflections during them. I think our group creation process could have been clearer for people; we asked everyone to list topics they find interesting and in collaborative manner, mark which of them they might consider working on. Initial groups were formed based on that and even while I tried to encourage participants to not stay in what seemed like the local optimum, these groupings were set. I think next time, I would force people to change the groups and have similar discussions once or twice to show them the range of opportunities. Furthermore, facilitation of the project management as discussed above may have helped in this. Similarly, on the theoretical reflection, I did ask people to produce a mind map on the first day about theoretical concepts and literature and relationship between those and what they planned to do. Sadly, this itself did not seem to help students enough to engage in this thinking and follow that throughout the week. Again, scaffolding and facilitation may provide helpful in this.

Facilities

While the first week facilities were excellent, the second-week facilities were in our use daily only from 8am to 4pm. This limited some activities and influenced our scheduling. As the summer institute is during summer, many spaces at the University of Helsinki just closed a bit too early. Next year, I would reconsider the second-week location to have a few more hours of shared time. Also, I would have a clear single location for all non-Helsinki visitors and recommend they stay there to reduce some extra coordination efforts.

Negotiating interdisciplinary and cultural boundaries

Something I tried to bring you in fishbowl discussions was the interdisciplinary nature of computational social science and some of the challenges and problems related to this. Sadly, while I enjoyed these discussions, their intention may not have been as clear for participants as it was to me. I have been working across different academic communities for a long time and thus, rather familiar in interdisciplinary collaborations. They take time and often require a lot of flexibility and openness. However, I think that I understand the difficulties of these jumps as I’m so familiar with them and thus, didn’t provide as much support as one could have provided during the two weeks. For example, the fact that I rarely addressed traditional social science theories and methods in the instruction could have helped participants to follow the teaching more and made the classes more engaging to people from computer science background as well.

Similarly, the problem with teaching interdisciplinary groups is their internal heterogeneity in terms of skills. One solution worth of consideration could be to separate the group based on skills or provide even more modular learning activities, where we could assign different participants and groups slight variations of the same tasks to make them more engaging or to allow participants to enter the zone of proximal development. This again would most likely push us to reconsider the role of lectures and instruction.

Finally, people did come from different cultures (not only country wise, but also academic cultures), which meant that their understandings of – among other things – research contributions, the value of group work and ideas of good instruction differed. These were not something major challenges in the project. However, for me better managing this boundary work in the future is critical and having tools and approaches to facilitate students with these is necessary. Sadly, I don’t yet have a clear and good solution to this problem.

Conclusion

The aim of this reflection has been to pinpoint potential areas for improvement, both for myself as well as other SICSS communities and their organization. Therefore, I have aimed to address challenges and problems and discuss them in an extensive manner. However, as said in the beginning, most participants had a positive and engaging experience with this summer institute. The ideas and comments throughout this text may help to further improve the learning and clarify some of the difficulties observed.

We thank the support from Russell Sage Foundation, Alfred P. Sloan Foundation and Helsinki Institute for Information Technology HIIT for their generous financial support.

Politiikkaa ja demokratiaa käyttöliittymätutkimuksen näkökulmasta

Politiikka ja demokratia ovat hankalia termejä: ne voivat viitata niin valtiomuotoon, päätöksentekojärjestelmään, yhteisesti sovittuihin sääntöihin, organisaation toimintaan tai vaikka mihin muuhun. Viimeistään nyt on ilmeistä kaikille, että teknologiat vaikuttavat siihen, kuinka demokratia toimii ja politiikka muotoutuu. Ajankohtaisista esimerkeistä mainittakoon presidentti Trumpin sosiaalisen median aktiivisuus ja markkinointi tai kansalaisaloitteiden keräämiseen tarkoitettu verkkoalusta.

Tutkimuskirjallisuudessa teknologian ja demokratian sekä politiikan yhteys on toki ollut esillä jo pitkään. Esimerkiksi Dahlberg (2001) sekä Becker (2001) molemmat kuvittelivat, että teknologia voi parantaa demokraattista osallistumista ja mahdollistaa avoimemman sekä keskustelevamman kansalaisosallistumisen. Toisaalta, esimerkiksi Hindman (2009) on korostanut uuden teknologian mahdollisesti haittaavan demokraattisen yhteiskunnan kehittymistä esimerkiksi hakukoneiden ottaessa vallan informaation välityksestä. Tätä kirjallisuutta on runsaasti ja kolme lähdettä ei tee kunniaa kaikille ajatuksille, joita on esitetty. Minua kiinnosti kuitenkin tarkemmin tietyn tieteenalan – käyttöliittymätutkimuksen – näkökulma tähän tematiikkaan. Käyttöliittymätutkijoilla on keskeinen rooli teknologian ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen tutkimisessa, jolloin teknologian ja yhteiskunnan välinen vuorovaikutus olisi varmaan heille kiinnostava aihepiiri.

Yhteensä erilaisilla politiikka- ja demokratia-avainsanoilla artikkeleita löytyi noin 500 kappaletta ACM Digital Librarystä. Tämä voi tuntua paljolta, mutta 1980-luvun alusta syntyneelle yhteisölle artikkelit ovat kuin tippa meressä ja muodostavat noin prosentin käyttöliittymätutkimuksen kokonaisjulkaisuista. Esimerkiksi sosiaalista mediaa on tutkittu noin 1200 artikkelin voimin ja tekstin syöttämistä päälle 300 artikkelin voimin. Systemaattisesti luokittelemalla tunnistin politiikka- ja demokratia-kirjallisuudesta 14 erilaista lähestymistapaa politiikkaan.

Selkeästi isoin ryhmä oli akateemisen yhteisön ylläpitämiseen keskittyneet artikkelit, esimerkiksi työpatjakuvaukset, paneelit ja muut keskustelutilaisuudet. Myös yllättävän monissa esipuheissa mainitaan politiikka sanana, mikä ilmaisee yhteisön mielenkiintoa poliittisia aiheita kohtaan. Ei ole kuitenkaan täysin ilmeistä, johtaako tämä yleinen mielenkiinto akateemiseen tutkimukseen.

Samoin politiikka ja demokratia sallivat käsittelyn monista näkökulmista. Toisaalta, politiikalla voitiin viitata organisaatioihin ja niissä tapahtuvaan sisäiseen politikointiin tai kansalaisjärjestöihin poliittisina toimijoina. Samaan aikaan julkisten palveluiden tuottaminen ja palautteen antaminen tai julkisten palveluiden saavutettavuus ovat myös kysymyksiä demokratiasta ja politiikasta.  Politiikkaan liittyy olennaisesti myös kommentaarit mitä erilaisimmista policyistä käyttöliittymätutkimuksen alalla.

Edelliset esimerkit jo osoittavat, että aihepiirit ovat hyvin erilaisia ja niillä ei välttämättä ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Myös teknologian saatavuuden paraneminen (demokratisoituminen) sekä keskustelu arvoista, yhteiskunnasta ja teknologiasta liittyvät artikkelihaussa demokratiaan ja politiikkaan.

Sosiaalinen media on tietysti osana analyysiä, sen voi nähdä jopa kolmena erilaisena lähestymistapana. Tutkijat ovat keskittyneet poliittiseen viestintään eli tutkineet miten sosiaalinen media toimii esimerkiksi vaalien tai muiden isojen poliittisten tapahtumien alla. Toisaalta, menetelmällisesti painottuneet tutkijat liittyvät politiikkaan ja demokratiaan varsin vähäisesti: poliittinen keskustelu muodostaa heille hyvän aineiston, johon soveltaa uusimpia (koneoppimis)menetelmiään ja miettiä niiden toimivuutta. Lisäksi uutisten valikoivasta lukemisella on selvästi oma yhteisönsä.

Kaiken tämän keskellä on vielä kaksi kirjallisuusryhmää, jotka yhteiskunnan vaikuttamisen kannalta ovat mielenkiintoisia. Jotkut tutkijat ovat miettineet, miten teknologia voisi tukea naapurustoja ja niihin osallistumista. Toisaalta, osa tutkijoista on keskittyneet pohtimaan osallistumisen teknologista tukemista ja käyttöliittymätutkimuksen mahdollisuuksia siinä.

Mitä tästä kaikesta siis voi sanoa? Päänsäryn lisäksi kirjallisuuskatsaus näyttää, että demokratian ja politiikan sateenvarjo on käyttöliittymätutkimuksessa varsin laaja. Tämä ei ole välttämättä yllätys, mutta käsitteiden – kuten ”civic engagement” käyttö eri konteksteissa voi sotkea akateemista yhteisöä ja haitata omalle tutkimukselle keskeisten artikkelin löytämistä.

Olen nyt käymässä läpi tarkemmin kirjallisuutta osallistumisen tukemisesta. Mitä osallistumisen tutkimuksen yhteisö voisi oppia käyttöliittymätutkijoilta ja toisaalta mitä käyttöliittymätutkimusyhteisö voisi hyötyä yhteiskuntatieteestä? Puhun näistä ajatuksista tarkemmin 11.4. maksuttomassa HY+aamu-tilaisuudessa.

 

Kuplista ja niiden ehkäisemisestä

Teksti perustuu minun, Salla-Maaria Laaksosen ja Bryan Semaanin artikkelikäsikirjoitukseen. Koska akateeminen julkaisu on hidasta, päätin kirjoittaa  tiivistetyn version jo nyt blogimuodossa – onhan tuloksia jo esitelty Rajapinta-meetupeissa. Huomautettakoon, että tekstin näkökulma voi olla monelle yhteiskuntatieteitä edustavalle rajapintalaiselle hiukan outo, koska artikkelin pääyleisönä on käyttöliittymätutkijat.

Kuplien ja polarisaation tutkimiselle on pitkät perinteet myös verkkotutkmuksessa. Vuoden 2004 Yhdysvaltojen vaaleja tutkineet Adamic & Glance (2005) havaitsivat, että demokraattiblogaajat linkkaavat enemmän demokraattilähteisiin ja vastaavasti republikaaniblogaajat republikaanilähteisiin. Vastaavia tuloksia on saatu myös esimerkiksi Gilbertin yms. (2009), Jacobsonin ym. (2016) sekä Merazin (2015) tutkimuksissa.

Myös käyttöliittymätutkijat ovat lukeneet samoja artikkeleita ja alkaneet pohtia, kuinka polarisaatiota voisi teknologiaa kehittämällä vähentää. Tutkimusta on tehty varsin runsaasti. Esimerkiksi Park et al. (2009) ja Munson et al. (2009, 2010, 2013) ovat pyrkineet vaihtamaan uutisten suosittelun tukemaan erilaisten näkökulmien esittelyä. Suosittelu voi myös tapahtua suosittelemalla ihmisille muita ihmisiä joiden näkökulmat ovat aiheeseen voisivat olla erilaisia (esimerkiksi Garimella, 2016, 2017). Artikkelissamme kutsumme tätä vallitsevaksi lähestymistavaksi jonka haluamme haastaa (englanniksi common design agenda).

Empiirinen esimerkki: toimisiko vallitseva lähestymistapa?

Tutkimme Suomessa melko tuoretta, selvästi polarisoitunutta ilmiötä: maahanmuuttokeskustelua. Käytämme aineistona viittä maahanmuuttoa kannattavaa ja viittä maahanmuuttoa vastustavaa Facebook-yhteisöä ja niissä tapahtuvaa linkkien jakoa. Ilmiön kuvaamiseksi teimme verkostoanalyysin, jossa sivuston ja ryhmän vällle syntyy yhteys aina, kun kyseisessä ryhmässä on jaettu jokin kyseisen sivuston alla oleva linkki. Kuten verkostokuvastä näkee, aiemman tutkimuksen havaitsema polarisaatioilmiö on havaittavissa tässäkin keskustelussa: ryhmille yhteisiä sivustoja on vain kourallinen eli ryhmien keskelle jäävät verkoston solmut. Valtaosa jaetuista sivustoista on kullekin ryhmälle erillisiä.

network2
Linkit maahanmuuttoa vastustavissa (A1-5) ja kannattavissa (P1-5) ryhmissä. Aineisto on analyysissa täysin anonymisoitu, eli yksittäisiä käyttäjiä ei voi tunnistaa.

Jos seuraisimme aiemman tutkimuksen johtopäätöksiä, kuvaaja voisi johtaa ajatukseen, että ryhmille voisi tehdä hyvää välillä lukea samoja lähteitä ja ehkä löytää yhteistä maaperää tätä kautta. Aineistossa havaittiin, että noin kaksi prosenttia linkeistä ovat täysin samoja sekä kannattavissa että vastustavissa ryhmissä, eli näiden linkkien sivustot ovat mahdollisia yhteisen maaperän löytymiselle.

Päätimme kuitenkin tarkastella hiukan syvemmälle ja analysoida, mitä näiden yhteisten linkkien alla tapahtuu. Linkken alla olevien Facebook-kommenttien analyysi osoittaa, että yhteistä maaperää ei löytynyt. Linkkien alla varsin usein dissattiin hyvinkin julmasti sitä “toista puolta” – niin maahanmuuttoa vastustavissa kuin sitä kannattavissa ryhmissä. Keskustelu oli hyvin etäällä yrityksistä ymmärtää toisten näkökulmia.

Tulos ei välttämättä ole yllättävä ja uusin poliittinen psykologia (esim. Washburn, painossa) kuvaa, kuinka jopa tilastojen lukeminen värittyy lukijan ennakkokäsityksien kautta. Tästä huolimatta  ajatus yhteisen maaperän luominen esimerkiksi jaettujen linkkien avulla on keskeinen oletus vallitsevassa lähestymistavasssa.

Mitä sitten?

Analyysimme perusteella on selvää, että esitetty yksinkertainen eri uutislähteiden suosittelu sellaisenaan ei riitä. Käyttöliittymätutkimuksessa on palattava työpöydän ääreen ja mietittävä, missä määrin teknologialla voidaan välttää yhteiskunnan polarisaatiota ja mitä vaikutuksia sillä lopulta voi olla. Tämä on selkeästi kutsu rajapintaiselle teknologian ja yhteiskuntatieteen välissä olevalle tutkimukselle jossa voitaisiin huomioida niin teknologian syvällinen ymmärtäminen ja jopa teknologiakonstruktiivinen tutkimusote kuin myös yhteiskuntatieteen kautta ymmärrys ihmisen monimutkaisuudesta.

Käyttöliittymäsuunnittelu voisi lähteä rohkeasti kokeilemaan erilaisia lähestymistapoja pelkän mediadieetin laajentamiseen asemesta. Alla on kolme esimerkkiä siitä mitä voitaisiin esimerkiksi tehdä. Ensimmäisessä koetetaan rakentaa suosittelua heikkojen yhteyksien kautta. Toisessa pyritään tuomaan uutisesta jo käytävää keskustelua ja sitä kautta eri näkemyksiä enemmän esille. Kolmannessa tarjotaan uutisten jakajille vihjettä, että samaan aiheeseen on esitetty monta näkökulmaa.

Nämäkään lähestymistavat eivät välttämättä toimi. Pahimmillaan ne voivat vain aiheuttaa enemmän antisosiaalista toimintaa ja pahaa mieltä. Siitä huolimatta olisi tärkeää, että design-vetoinen käyttöliittymätutkimus tutkisi myös vallitsevaa lähestymistapaa haastavia ratkaisuja pohtisi mitä kaikkea voitaisiin tehdä tämän yhteiskunnallisen ongelman ratkaisemiseksi.

 

Ohjelmoinnin opetusta yhteiskuntatieteilijöille Helsingissä – jotain ajatelmia

English version available at Science & Industry, Matti’s personal blog.

Ensimmäinen Helsingin yliopiston Programming for social science kurssi pidettiin syksyllä 2014. Silloin ei ollut kovinkaan monia kursseja, joista katsoa mallia suunnittelun avuksi. 2014 jälkeen olen muuttanut kurssia ja yrittänyt mielestäni parantaa sitä. Esimerkiksi kurssin harjoitustehtäviä on muokattu yhteiskuntatieteitä käsitteleviksi (kevät 2015syksy 2016). Nykyisin ohjelmointi, yhteiskuntatiede ja ´data science’ on paljon trendikkäämpää kuin vuonna 2014. Esimerkiksi SAGE Publishing on SAGE Campuselleen luonut kurssin ohjelmoinnista videomateriaaleineen ja kertomuksineen (selkeyden vuoksi: pääsin käyttämään materiaalia ilmaiseksi arviointitarkoituksissa).

Koska ohjelmointi ja ‘data science’ ovat tällä hetkelä trendikkäitä, ajattelin, että nyt voisi olla hyvä hetki vähän kelata omaa opetustani ja sen kehittymistä. Uskon, että on olemassa (vähintään) kaksi erilaista tapaa opettaa ohjelmointia: tietojenkäsittelytieteellinen ja soveltava. Tietojenkäsittelytieteellinen lähestymistapa näkyy parhaiten eri yliopistojen “Johdatus ohjelmointiin”-kursseilla, missä koko tematiikkaa lähestytetään tietojenkäsittelytieteen perinteestä. Soveltava tyyli sen sijaan yrittää integroida ohjelmoinnin jonkin oppiaineen soveltavaan kontekstiin. Esimerkiksi Guzdialin (2003) kurssi keskittyi ohjelmoinnin opettamiseen media-alalle ja keskittyikin esimerkiksi kuvien automaattiseen käsittellyn. Samalla tavalla Sullivanin (2013) datavetoinen kurssi painotti laskennallista aineiston käsittelyä.

Ensimmäinen, syksyn 2014, kurssi oli ehdottomasti tietojenkäsittylytieteellinen. Teimme kaikki perinteiset tietojenkäsittelytieteen tehtävät, mukaanlukien Fizz-Buzz ja alkulukutestaus. Ovat samoja tehtäviä, millä minut on aikanaan opetettu. Jo silloin käytössä oli artikkeleita, jotka yrittivät vähän taustoittaa siitä, miten laskennallisia menetelmiä voidaan soveltaa yhteiskuntatieteissää. Kuitenkin, kurssin lopulla kuulin palautteessa, ettei ohjelmoinnin ja yhteiskuntatieteen välinen yhteys ollutkaan niin selvää, kun ajattelin sen olevan.Vähän kerrallaan, usean vuoden aikana kasvatin soveltavien tehtävien määrää. Soveltavat tehtävät pohjautuvat jotenkin yhteiskuntatieteellisiin ongelmiin, mutta yksinkertaistetussa muodossa. Tänä vuonna kokeilen liittää kaikki tehtävät yhteiskuntatieteen kannalta kiinnostavaan aineistoon ja kontekstiin. Kuten aiempinakin vuosina, luemme myös useita empiirisiä tapaustutkimuksia.

Katsotaan mitä tapahtuu tällä kertaa ja opitaan taas seuraavaan kertaan.Ja miten tämä kaikki liittyi SAGE Publishingingiin? Heidän uusi materiaalinsa pyrkii samaan tavoitteeseen kuin minä: tukemaan yhteiskuntatieteilijöiden ohjelmointia. Raktenteensa osalta kurssi on selkeästi rakennettu tietojenkäsittelytieteellisestä perspektiivistä. Rakenne seuraa hyvin perinteistä ohjelmointikurssia: ohjelmointiympäristön käyttö, muuttujien toiminta, kontrollirakenteet ja huomioita hyvistä toimintatavoista. Lisäksi on selvästi on enemmän soveltajille mielenkiintoista sisältöä, erityisesti verkkosivujen käsittely. Tekijöillä on kuitenkin ollut mielessä yhteiskuntatieteljät ja yhteiskuntatiedettä on koitettu tuoda osaksi sisältöä erillisillä “Application to Social Science”-laatikoilla. Valitettavasti ne eivät mielestäni olleet sisällöllisesti mitenkään mullistavia:

Ohjelmoinnin osalta materiaali on erittäin hyvätasoista. Videot ovat hyvin tehtyjä ja selkeän oloisia. Kuitenkaan mielestäni valmis itsenäiseksi materiaaliksi, vaan toimii yhteiskuntatieteellisen kurssin rinnalla jossa

  • on enemmän käytännön harjoituksia ohjelmoinnista, jotta yleisen tason ymmärrys ohjelmoinnista muuttuisi osaamiseksi
  • enemmän kertomusta laskennallisen tutkimusprosessin yhteydestä yhteiskuntatieteisiin ja sen käsitteisiin ja tukea ohjelmoinnin käyttöä tutkimusmenetelmänä

Tämän kaltaisella kurssilla on kuitenkin – kokemukseni mukaan – usein jonkun käsikirjan ohjelmoinnin opettamisesta. Internet toki on pullollaan näitä materiaaleja, mutta niistä tulee herkästi tilkkukäkkimäinen kokoelma erilaisia lähestymistapoja. Ja tämä ei toki ole systemaattinen ja myös aika sekava. SAGEn kurssi voisi toimia systemaattisempana mateiraalina tälläiselle kurssille.

Algoritmit uutisissa: ensimmäisiä havaintoja

Minua kiinnosti kuinka suomenkielisessä mediassa puhutaan algoritmeistä, tekoälystä ja koneoppimisesta; tuosta tämän päivän maagisesta taikuudesta. Ensimmäinen yllätykseni on, että ensimmäinen osuma varsin laajassa media-aineistossamme on vuodelta 1994! Noin muutekin hämmennyin kun Aamulehden uutisoinnissa ei ole selkeää tihentymää tai määrän kasvua – uutisointi on ollut erittäin aktiivista jo vuodesta 2000. Yleisradiolla sen sijaan nähdään selvästi, kuinka uutisointi on kasvanut noin 2012 vuodesta erittäin paljon, mutta sitä ennen uutisissa nämä taikasanat ovat olleet enemmänkin sivuhuomioita.

Screenshot 2017-07-12 16.42.20
Aamulehden uutiset missä on sana algoritmi, tekoäly tai koneoppiminen
Screenshot 2017-07-12 16.42.09
Yleisradion uutiset missä on sana algoritmi, tekoäly tai koneoppiminen

 

Havaitsimme Aamulehden olleen poikkeuksellisen aktiivinen algoritmiuutisoinnissaan jo 2000-luvun alkupuolella, kun Yle siitä villiintyi vasta 2010-luvun puolella. Selvää kuitenkin on, että 2010-luvulla algoritmeistä puhutaan merkittävästi enemmän kuin 2000-luvulla.

Aiheiden osalta käytimme aina yhtä trendikästä aihemallinnusta ja uutisaineistosta löytyikin 41 erilaista aihetta – jotka selkeyden takia luokittelimme kymmeneen ryhmään:

  1. Pelit ja peliarvostelut
  2. Tekniikan kehitys, esimerkiksi itsestään ajava auto sekä tekoäly
  3. Elokuvat, viihde ja taide
  4. Kaupalliset palvelut ja niiden algoritmit
  5. Tutkimus algoritmeistä
  6. Tietoturvallisuus
  7. Ohjelmoinnin opetus peruskoulussa
  8. Työllisyys ja työelämän murros
  9. Algoritmien kaupallinen arvo
  10. Algoritmit ja maailmanpolitiikka
timeline.png
Algoritmit uutisissa teemoittain

Havainnoimalla eri teemojen näkyvyyttä mediassa huomaamme, että 2000-luvun alusta tähän päivään on tapahtunut siirtymä viihteistä ja peleistä erityisesti kaupallisten palveluiden algoritmien pohdiskeluun ja esimerkiksi algoritmien vaikutukseen työelämässä.

Temaattinen muutos on tervetullut algoritmisten järjestelmien yhteiskunnallisen merkittävyyden takia, mutta yhteiskuntatieteissä juuri nyt trendikäs kriittinen algoritmitutkimus ei ainakaan tämän analyysin perusteella ollut erityisesti esillä. Ehkäpä peruskoulun ohjelmointiopetuksessa kannattaisi käyttää myös muutama tunti pohtimaan teknologian valtaa eikä vain yrittää oppia ohjelmoinnin alkeita?

Kiitämme Yleisradiota sekä Alma mediaa tutkimukseen käytettyjen aineistojen tuomisesta käyttöömme. Perinteisestihän Suomessa on aina tutkittu Helsingin Sanomia, mutta heidän kautta media-aineistoa ei ole saatavilla.