Nykyisin kukaan ei varmastikaan kyseenalaista digitalisaation merkitystä yhteiskunnassamme tai elämässämme. Rakkaalla lapsella on toki monta nimeä, tekoäly, algoritmi, tai ihan vain tietojärjestelmä. Yhteiskunnallinen muorros on haaste myös organisaatioille. Kuinka digitalisaatiota tulisi johdetaan ja onko vetovastuu tietotekniikkahallinnon, henkilöstöpuolen, liiketoiminnan vai markkinoinnin alueella? Asia on niin vaikea, että monessa organisaatiossa on päädytty luomaan uusi hieno tehtävä Chief Digital Officer. Tässä tehtävässä keskeisimpiä rooleja on yrittää napata kiinni tästä puuhasta.
Organisaatiot eivät ole ainoita, jotka kärsivät tästä ristiriitaisesta tilanteesta. Myös tieteen puolella on ollut jo pidempään kiivas keskustelu käynnissä aiheesta. Tutkimuksen ja opetuksen näkökulmasta tilanne on haastava: pitäisikö opetus keskittää johonkin laitokselle vai sirotella hajautetusti eri laitoksille? Mikä on tietojenkäsittelytieteen, yhteiskuntatieteen tai esimerkiksi kasvatustieteiden oppiaineiden rooli digitaalisuuden tutkimuskentällä? Ihan kuten organisaatioiden eri funktioiden, tieteenalojen väliin osuva touhu on usein hankalaa.
Miksi tämä on näin hankalaa?
Digitalisaation kotipesän löytäminen on hankalaa. Ilmiönä digitalisaatio muuttaa selvästi vaikuttaa moneen, mutta pohjimmiltaan ne ovat kuitenkin samanlaista. Esimerkiksi Kelan digitaalisen järjestelmä opintotuen hallintaan (joka oli olemassa jo silloin kun minä opiskelin!) on siihen klassiseen paperiseen opintotukilomakkeeseen verrattuna täysin uudenlainen tapa tuottaa palvelua. Samaan aikaan palvelun syvin olemus ei ole muuttunut: tuki myönnetään ehdot täyttävälle korkeakouluopiskelijalle ja sitten valvotaan opintopiste- sekä tulokertymien avulla sitä, kuka on oikeutettu niihin tukiin. Moni digitalisaation tuoma muutos on samanlaisia: keskeiset käsitteet eivät muutu, vaan se miten niiden kanssa toimitaan muuttuu.
Miten tätä digitalisaation tuomaa innovaatiota sitten voisi käsitteellistää? Henderson & Clark (1990) käsitteellistävät innovaatioista nelikenttää. On radikaaleja innovaatioita kun kaikki muuttuu ja inkrementaalisia innovaatioita kun asiat kehittyvät, mutta ne eivät käsitteellistesti muutu vaan vaihvistuvat. Lisäksi he huomioivat kaksi muuta innovaatiotyyppiä: modulaarisen innovaation, jossa käsitteistö kehittyy, mutta käsitteiden yhteys välineeseen pysyy samanlaisena. Esimerkkinä he käyttävät siirtymää analogisesta lankapuhelimesta digitaaliseen lankapuhelimeen: sykäyksien sijaan alettiin siirtämään nollia ja ykkösiä. Viimeinen ja mielestäni mielenkiintoisin innovaation esiintymisasu on arkkitehtuurillinen innovaatio, missä keskeiset käsitteet ja niiden takana olevat teoriat eivät muutu, mutta niistä muodostetaan jotain uutta ja mullistavaa. Esimerkiksi ensimmäinen iPhone oli esimerkki arkkitehtuurillisesta innovaatiosta: siinä ei varsinaisesti ollut insinöörityön osalta mitään radikaalisti uutta ja jopa sen käyttöliittymäideologia oli tutkijoiden tiedossa. Mutta järjestelmänä iPhone yhdisti selaimen, puhelimen, tekstiviestit, Internetin sekä kosketusnäytön uudeksi kokonaisuudeksi.
Hendersonin ja Clarkin (1990) artikkeliin on viitattu noin 10,000 kertaa. Selväsi tutkijoihin on vedonnut ajatus innovaatiosta ei vain teknologian ja käsitteiden murroksessa, vaan niiden kyvykkyytenä koota ja yhdistää asioita toisella tavalla. No miten tämä kaikki sitten liittyy siihen, miksi uskon niin tutkimusmaailman kun organisaatioiden tuskailevan digitalisaation kanssa? Digitalisaatio on malliesimerkki laajasta arkkitehtuurillisesta innovaatiosta: väitän, että harvoin muutoksessa on kysymys siitä, että kaikki laitetaan uusiksi ja useammin siitä, että pitäisi miettiä uudelleen, miten asiat liittyvät toisiinsa uuden lähestymistavan kautta – mutta ne keskeiset austalla olevat tajatukset eivät välttämättä muutu. Tällainen jää usein huomaamatta organisaatioissa, jotka sitten tulevat yllätetyksi maailman muuttuessa ympärillä. Henderson & Clark (1990) argumentoivat, että eräs syy on organisaatioiden kyvyttömyys havaita ja käydä keskustelua tästä murroksesta, koska toimintaa ohjaavat käsitteet pysyvät muuttumattomina. Tämä legacy-käsitteistö sokeuttaa organisaatioita ja ei pakota välttämättömään muutokseen. Kuten kirjoittajat toteavat (pohdittuaan mikropiirien muutosta):
But it may also be that learning about new architectures requires a different kind of organization and people with different skills. An organization that is structured to learn quickly and effectively about new component technology may be ineffective in learning about changes in product architecture.
Yliopistolla olemme vieläkin jumissa perinteisissä organisaatiorakenteessa. Tietysti iso henkinen ja ainakin Helsingissä fyysinenkin etäisyys yhteiskunnallisten aiheiden ja tietojenkäsittelytieteen kannalta on ilmeistä. Toisaalta, yhteiskuntatieteiden sisälläkin pidämme hyvin yllä tieteenalojen välisiä eroja, kuten on historiallisesti aina ollut. Opetuksen organisaatiota Helsingissä yritettiin kovasti muokata Ison Pyörän aikana, mutta ainakin mitä olen nähnyt ja jutellut joidenkin opiskelijoiden kanssa, vanhat tieteenalat ovat vielä selkeästi esillä erilaisten linjojen, opintosuuntien ynnä muiden myötä. Helsingissä ainakin gradu- ja väitöskirjaseminaarit ovat ensisijaisesti määritelty oppiaineiden, linjojen tai opintosuuntien kautta. Jopa poikkitieteellisissä organisaatioissa, kuten esimerkiksi Helsinki Centre for Digital Humanitissa (HELDIG näin tuttujen kesken) tehtävät määritellään olemassa olevien rakenteiden, kuten tiedekuntien ja laitosten, kautta.
Estääkö nämä vanhat rakenteet meitä näkemästä miten vaikka asiat ovat samanlaisia kuin aina ennen, ne tavat miten ne yhdistyvät toisiinsa ovat muuttuneet? Olisiko tarpeen aidosti miettiä uudelleen sitä, kuinka järjestäydymme opetuksessa ja tutkimuksessa keskittyen tutkimaan muutoksia asioiden välisissä yhteyksissä silloinkin kun käsitteet eivät ole murroksessa? Olemmeko tarpeeksi rohkeita tähän?
Rajapinta 