Digitalisaatio arkkitehtuurisena innovaationa ‚Äď miten se vaikuttaa tutkimuksemme?

Nykyisin kukaan ei varmastikaan kyseenalaista digitalisaation merkitystä yhteiskunnassamme tai elämässämme. Rakkaalla lapsella on toki monta nimeä, tekoäly, algoritmi, tai ihan vain tietojärjestelmä. Yhteiskunnallinen muorros on haaste myös organisaatioille. Kuinka digitalisaatiota tulisi johdetaan ja onko vetovastuu tietotekniikkahallinnon, henkilöstöpuolen, liiketoiminnan vai markkinoinnin alueella? Asia on niin vaikea, että monessa organisaatiossa on päädytty luomaan uusi hieno tehtävä Chief Digital Officer. Tässä tehtävässä keskeisimpiä rooleja on yrittää napata kiinni tästä puuhasta.

Organisaatiot eivät ole ainoita, jotka kärsivät tästä ristiriitaisesta tilanteesta. Myös tieteen puolella on ollut jo pidempään kiivas keskustelu käynnissä aiheesta. Tutkimuksen ja opetuksen näkökulmasta tilanne on haastava: pitäisikö opetus keskittää johonkin laitokselle vai sirotella hajautetusti eri laitoksille? Mikä on tietojenkäsittelytieteen, yhteiskuntatieteen tai esimerkiksi kasvatustieteiden oppiaineiden rooli digitaalisuuden tutkimuskentällä? Ihan kuten organisaatioiden eri funktioiden, tieteenalojen väliin osuva touhu on usein hankalaa.

Miksi tämä on näin hankalaa?

Digitalisaation kotipesän löytäminen on hankalaa. Ilmiönä digitalisaatio muuttaa selvästi vaikuttaa moneen, mutta pohjimmiltaan ne ovat kuitenkin samanlaista. Esimerkiksi Kelan digitaalisen järjestelmä opintotuen hallintaan (joka oli olemassa jo silloin kun minä opiskelin!) on siihen klassiseen paperiseen opintotukilomakkeeseen verrattuna täysin uudenlainen tapa tuottaa palvelua. Samaan aikaan palvelun syvin olemus ei ole muuttunut: tuki myönnetään ehdot täyttävälle korkeakouluopiskelijalle ja sitten valvotaan opintopiste- sekä tulokertymien avulla sitä, kuka on oikeutettu niihin tukiin. Moni digitalisaation tuoma muutos on samanlaisia: keskeiset käsitteet eivät muutu, vaan se miten niiden kanssa toimitaan muuttuu.

Miten tätä digitalisaation tuomaa innovaatiota sitten voisi käsitteellistää? Henderson & Clark (1990) käsitteellistävät innovaatioista nelikenttää. On radikaaleja innovaatioita kun kaikki muuttuu ja inkrementaalisia innovaatioita kun asiat kehittyvät, mutta ne eivät käsitteellistesti muutu vaan vaihvistuvat. Lisäksi he huomioivat kaksi muuta innovaatiotyyppiä: modulaarisen innovaation, jossa käsitteistö kehittyy, mutta käsitteiden yhteys välineeseen pysyy samanlaisena. Esimerkkinä he käyttävät siirtymää analogisesta lankapuhelimesta digitaaliseen lankapuhelimeen: sykäyksien sijaan alettiin siirtämään nollia ja ykkösiä. Viimeinen ja mielestäni mielenkiintoisin innovaation esiintymisasu on arkkitehtuurillinen innovaatio, missä keskeiset käsitteet ja niiden takana olevat teoriat eivät muutu, mutta niistä muodostetaan jotain uutta ja mullistavaa. Esimerkiksi ensimmäinen iPhone oli esimerkki arkkitehtuurillisesta innovaatiosta: siinä ei varsinaisesti ollut insinöörityön osalta mitään radikaalisti uutta ja jopa sen käyttöliittymäideologia oli tutkijoiden tiedossa. Mutta järjestelmänä iPhone yhdisti selaimen, puhelimen, tekstiviestit, Internetin sekä kosketusnäytön uudeksi kokonaisuudeksi.

Hendersonin ja Clarkin (1990) artikkeliin on viitattu noin 10,000 kertaa. Selväsi tutkijoihin on vedonnut ajatus innovaatiosta ei vain teknologian ja käsitteiden murroksessa, vaan niiden kyvykkyytenä koota ja yhdistää asioita toisella tavalla. No miten tämä kaikki sitten liittyy siihen, miksi uskon niin tutkimusmaailman kun organisaatioiden tuskailevan digitalisaation kanssa? Digitalisaatio on malliesimerkki laajasta arkkitehtuurillisesta innovaatiosta: väitän, että harvoin muutoksessa on kysymys siitä, että kaikki laitetaan uusiksi ja useammin siitä, että pitäisi miettiä uudelleen, miten asiat liittyvät toisiinsa uuden lähestymistavan kautta Рmutta ne keskeiset austalla olevat tajatukset eivät välttämättä muutu. Tällainen jää usein huomaamatta organisaatioissa, jotka sitten tulevat yllätetyksi maailman muuttuessa ympärillä. Henderson & Clark (1990) argumentoivat, että eräs syy on organisaatioiden kyvyttömyys havaita ja käydä keskustelua tästä murroksesta, koska toimintaa ohjaavat käsitteet pysyvät muuttumattomina. Tämä legacy-käsitteistö sokeuttaa organisaatioita ja ei pakota välttämättömään muutokseen. Kuten kirjoittajat toteavat (pohdittuaan mikropiirien muutosta):

But it may also be that learning about new architectures requires a different kind of organization and people with different skills. An organization that is structured to learn quickly and effectively about new component technology may be ineffective in learning about changes in product architecture.

Yliopistolla olemme vieläkin jumissa perinteisissä organisaatiorakenteessa. Tietysti iso henkinen ja ainakin Helsingissä fyysinenkin etäisyys yhteiskunnallisten aiheiden ja tietojenkäsittelytieteen kannalta on ilmeistä. Toisaalta, yhteiskuntatieteiden sisälläkin pidämme hyvin yllä tieteenalojen välisiä eroja, kuten on historiallisesti aina ollut. Opetuksen organisaatiota Helsingissä yritettiin kovasti muokata Ison Pyörän aikana, mutta ainakin mitä olen nähnyt ja jutellut joidenkin opiskelijoiden kanssa, vanhat tieteenalat ovat vielä selkeästi esillä erilaisten linjojen, opintosuuntien ynnä muiden myötä. Helsingissä ainakin gradu- ja väitöskirjaseminaarit ovat ensisijaisesti määritelty oppiaineiden, linjojen tai opintosuuntien kautta. Jopa poikkitieteellisissä organisaatioissa, kuten esimerkiksi Helsinki Centre for Digital Humanitissa (HELDIG näin tuttujen kesken) tehtävät määritellään olemassa olevien rakenteiden, kuten tiedekuntien ja laitosten, kautta.

Estääkö nämä vanhat rakenteet meitä näkemästä miten vaikka asiat ovat samanlaisia kuin aina ennen, ne tavat miten ne yhdistyvät toisiinsa ovat muuttuneet? Olisiko tarpeen aidosti miettiä uudelleen sitä, kuinka järjestäydymme opetuksessa ja tutkimuksessa keskittyen tutkimaan muutoksia asioiden välisissä yhteyksissä silloinkin kun käsitteet eivät ole murroksessa? Olemmeko tarpeeksi rohkeita tähän?

Eliitti, mitä haluatte Рbulkkikoodareita liukuhihnalta vai digitalisaatiovelhoja?

Joukko ohjelmistoalan yrittäjiä, liikejohtajia ja muuta yhteiskunnan eliittiä argumentoivat (HS 18.6.), että Suomi tarvitsee enemmän koodareita. He esimerkiksi sanovat, että

Koodarivajeen paikkaaminen on suomalaisyritysten kasvun elinehto. Tarvitsemme lisää koodauksen koulutuspaikkoja, rohkeita uudelleenkouluttautujia, jatkuvaa osaamisen kehittämistä ja kansainvälisten huippujen aktiivista houkuttelemista Suomeen.

Samanlaista puhetta on kuulunut nyt vuoden-kahden ajan, esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA sekä valtavirran media (Talouselämä, YLE) ovat nostaneet esille täysin samaa kriisiä. 2010-luku ei ole ensimmäinen vuosikymmen kun koodarien puutetta on valiteltu. Nokian vaatimuksesta ohjelmistoalan koulutusta lisättiin merkittävästi aikanaan; tyydyttämään sen aikaista koodaripulaa. Kuitenkin, nyt on ilmeistä ettei koodarien koulutuksen lisääminen pelastanut matkapuhelinliiketoimintaa. Miksi olettaa siis, että tilanne olisi nyt toisenlainen Рja miksi ratkaisu olisi nimenomaan kouluttaa koodareita?

Digitaalinen murros on muuttanut ja tulee muuttamaan yhteiskunnan ja liike-elämän toimintaa. Digitaaliset työvälineet ja ympäristöt ovat läsnä yhä useamman työläisen arjessa. Myös niiden suunnittelu sekä kehittäminen koskettaa yhä useampia työpaikoilla.. Tietotekniikan pohdinta leviää aloille, joissa ei ole perinteisesti mietitty tietotekniikkaa kovinkaan paljon. Mutta tämä on eri asia kuin tarve koodareille!

Vaikka puhutaankin koodarivajeesta, niin ei ole selvää tarvitaanko lisää tietotekniikan koulutusputken läpikäyneitä koodareita. Myös HSn mielipidekirjoituksessa kuvataan tulevaisuuden koodareita varsin laajasti, kritisoiden nykyistä koulutustamme:

Ammattitaitoisten koodaajien joukko on tätä nykyä paitsi liian pieni myös liian homogeeninen. Suomi tarvitsee lisää alan koulutusta sekä uuden käsityksen siitä, kenelle koodaus on oikea ammatinvalinta. Tulevaisuuden koodareilta tarvitaan matemaattisen tai teknisen taidon rinnalle luovaa ja yhteiskunnallista ajattelua. Psykologiaa, sosiologiaa, palvelumuotoilua. Tulevaisuuden taiteilijat ja tuloksentekijät, innovaattorit ja muotoilijat ovat myös koodaajia.

Vastaus koodaripulaan ei siis voi olla vain koulutuksen kasvattaminen tietojenkäsittelytieteen ja tietotekniikan koulutuksessa. Koodaamisen ja ohjelmistotuotannon sijaan ensiarvoisen tärkeää olisi, että yhä useampi ihminen osaisi ottaa käyttöönsä teknologian suomia mahdollisuuksia. Digitaalisen murroksen keskeinen muutos on ymmärtää mitä voidaan automatisoida, tai kuten nykyaikana sanottaisiin, siirtää tekoälyn hoidettavaksi. Digitalisaation avulla voidaan luoda uudenlaisten tuotteiden ja palveluita, mutta missä koulutamme tällaisia taitoja esimerkiksi psykologeille, sosiologeille tai palvelumuotoilijoille?

Koulutukseksi ei uskoakseni riitä tietojenkäsittelytieteen sivuainekokonaisuus. Sen sijaan  tarvitaan uudenlaisia kurssikokonaisuuksia, jotka käsittelevät informaatioteknologiaa alan oman oppihistorian ehtojen mukaisesti. Esimerkiksi opettamani valtiotieteellisen tiedekunnan ohjelmointikurssi eroaa tietojenkäsittelytieteen laitoksen kurssista. Ohjelmoinnin opetus kytkettyy osaksi  yhteiskuntatieteen tutkimusta. Esimerkiksi luemme yhteiskuntatieteellisiä artikkeleita, joissa ohjelmoimalla on tehty mielenkiintoisia osia tutkimuksesta. Toivon, että kurssin lopulla opiskelijat eivät vain osaa ohjelmoida, vaan myös näkevät paremmin, miten ohjelmointia voidaan käyttää yhteiskuntatieteen kannalta mielekkäästi. Ohjelmointiopetuksen lisäksi olisi välttämätöntä muodostaa selkeitä kokonaisuuksia informaatioteknologian ymmärtämisen, analyysin ja hyödyntämisen ympärille. Rajapinta-kurssi on ollut hyvä avaus tässä, mutta onko se tarpeeksi?

Ymmärrän täysin huolen osaamisvajeesta. Kuitenkin osaamisvajeen käsitteleminen nimenomaisesti koodarien puutteena voi johtaa väärintulkintaan ongelmasta. Uskon, että ongelma ei ole vain tietotekniikan koulutuksen vähäisyys vaan myös digitalisaation ymmärtämistä käsittelevän koulutuksen puute muilla aloilla.

Viime vuosina ainakin Helsingin yliopistolla on otettu varovaisia ensiaskelia digitaalisuuden ymmärryksen tukemiseen. Askeleet ovat varmasti olleet hitaita ja varovaisia, koska digitaalisuus nykymaailmassa on poikkitieteellinen ilmiö: sen sijoittaminen tieteenalojen päällä toimivalle yliopistolle ei ole ollut helppoa. Kansainvälisestihän ongelma on ratkaistu perustamalla vanhoista tieteenaloista irrallisia rakenteita.

Ehkäpä koodarien massakoulutuksen sijaan kansakuntamme kannattaisi vihdoin panostaa digitaalisuutta käsittelevien poikkitieteellisien koulutus- ja tutkimusinstituutioiden pitkäjänteiseen kehittämiseen.

Nyt malttia Kela – digitalisaatio ja julkinen hallinto

computer2bsays2bnoEräs työkaverini huomasi, että Kelakin on lähtenyt mukaan digitalisaatiopöhinään. Kela hienosti kuvaa, kuinka ensimmäisenä sujuvoitetaan prosesseja ja mietiään, miten tämä pitäisi tehdä; vasta tämän jälkeen asia digitalisoidaan. Samaan aikaan tekstistä kuitnekin huokuu tietty usko siihen, että palveluprosessia voi selkeyttää käyttämällä Suomessa tällä hetkellä ah-niin-trendikästä tekoälyä.

Jansson & Erlingsson (2014) kuvaavat sähköisen hallinnon (e-Government) kehittymistä Ruotsissa 1980-luvulta 2000-luvulle. Heidän mielenkiintoisin löydös liittyi useisiin yrityksiin automatisoida ja vähentää julkishallinnon asiakaspalvelun määrää: automaattiset prosessit eivät koskaan osaa tulkita sääntöjä rivien välistä sekä harkita kokonaisuutta. Toki voidaan sanoa, ettei kokonaistilanteen tulkinta ei ole ollut ennekään Kelan vahvuus, joten ehkä tässä ei menetetä mitään. On kuitenkin syytä pitää mielessä Janssonin & Erlingssonin huomio

The fact that technology does not discriminate, but treats everyone as equal, there- fore becomes both its biggest advantage and disadvantage‚ÄĒthe former because arbitrariness can be avoided and the latter because various needs, issues, or skills are not captured

Kelan kuvaama visio digitalisaation mahdollisuuksista todellakin tuo esille sitä, että vihdoinkin on mahdollista palvella kaikki samalla tavalla ja hehkutetaan, kuinka tämä on parannus nykytilanteeseen. Esimerkiksi Kelan esimerkki siitä kuinka työttömäksi jäänyttä autetaan tulevaisuudessa näyttää tietyn deterministisyyden lähestymistavassa:

Kone voi hahmottaa esimerkiksi työttömäksi jääneen ihmisen tilannetta jatkokysymyksillä. Tiedätkö, milloin uusi työ on alkamassa? Oletko kiinnostunut koulutuksesta? Haetko työttömyysetuutta?

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan vain nurista tai änkyröidä. Digitalisaatiossa on paljon mahdollisuuksia prosessien yksinkertaistamisessa. Esimerkiksi automaatisoitu veroehdotus on hyvä esimerkki siitä, miten kokonaista ajatusmaailmaa voidaan kääntää kerralla oikeaan suuntaan.

Kelassakin on varmasti prosesseja, joita voi automatisoida erittäin helpposti Рesimerkiksi opintotuen myöntäminen sekä lapsilisät. Näissä elämänvaiheissa ei yleensä ole muuten isoa kriisiä missä olisi syytä tarkastella koko yhteiskunnan turvaverkon toimintaa.

Mutta esimerkiksi ty√∂tt√∂myydess√§ – vaikka se perusturvan my√∂nt√§minen on helppoa – voisi olla hyv√§ksi samaan aikaan tarkastella el√§m√§√§ laajemmin. Olisiko syyt√§ yritt√§√§ hakea toimeentulotukea? Miten Kelan, kunnan ja ty√∂voimaviranomaisten palvelut muodostavat yhtenev√§n kokonaisuudeen? N√§it√§ kysymyksi√§ ei sellaisenaan voine j√§tt√§√§ automaation varaan, varsinkaan jos se toteutetaan mit√§ Neyland & M√∂llers (2016) kutsuivat if-then -s√§√§nn√∂ill√§, eli yksinkertaisiksi “jos t√§m√§ pit√§√§ paikkansa tee n√§in”-mallehin. Minun ei ole mit√§√§n syyt√§ ep√§il√§, etteik√∂ Kelan pyrkimys olisi t√§m√§n kaltaiseen automatisaatioon, koska kaikki ehdot voitaisiin silloin ottaa suoraan Kelan s√§√§ntelyst√§. T√§ll√∂in kyseess√§ on joustamaton ja etuk√§teen m√§√§ritelty l√§hestymistapa sosiaaliturvaan.

Toki tekoälyllä voisi tehdä paljon muutakin! Voidaan mielikuva-harjoituksena miettiä osittain ohjattua tai ohjaamatonta koneoppimista sosiaaliturvan osana: sen sijaan, että säädökset sanoisivat tarkkaan, mitä tukea annetaan ja kuinka paljon, annettaisiin tekoälylle hieman vapautta säädellä itseään. voitaisiin miettiä myös muuta tapaa lähteä (mihin uskon Kelan paljon puhuman tekoälyn perustuvan; siellä tuskin on taustalla esimerkiksi pyrkimystä tehdä laajaa koneoppivaa prosessia, joka korjaisi toimintaansa huomattuaan, mitä vaikutuksia sosiaaliturvapäätöksillä oli. (Ei, en pidä tätä hyvänä ideana; mutta venytellään vähän aivoja siitä, mitä tekoälyllä voisi saada aikaan.)

Tiivistäen: digitalisaatio ei mielestäni ole sellaisenaan hyvä tai paha. Kysymys on enemmän löytää tasapaino automatisoitujen palveluiden ja automatisoimattomien palveluiden kohdalla. Koen, että sosiaaliturva on eräs alue, missä tiukka byrokratia (joko algoritmisesti tai algoritmittomasti) ei välttämättä tuota yhteiskunnan kannalta parasta lopputulosta. Sen sijaan pitäisi pyrkiä arvioimaan kokonaiskuvaa ja rakentaa tukijärjestelmiä tämän kautta Рmissä ihmiset ovat usein parempia kuin mikään tekoälyllinen prosessi.

 

‘Digitalization’ at Sociology Days: does ‘it’ exist and should we study ‘it’?

cropped-freepicto2-2

As part of the Finnish Sociology Days 2017, Rajapinta members Tuukka and Veikko organized a workshop on¬†‘Digitalization of Societies and Methods’. We wanted to discuss both ‘digitalization’ in terms of societal change¬†and the ‘digitalization of methods’, that is, new digital and computational methodologies and (‘big’) datasets and their possibilities.¬†We wanted to recognize that these are two different viewpoints largely¬†driven by the same societal developments (‘digitalization’).

We believe that all social research must include the digital, but at the same time we must study the specificities of digital life: in what ways does the digital affect the social? How does the digitalization of everyday life, consumption and work affect our ways of life? On the other hand, Big Data and Computational Social Science are shaping social research, but are largely discussed by non-sociologists. With great data and method opportunities come some problems as well: how to get data scientists and social scientists to discuss with and understand each other, or should we rather teach digital methods to sociologists and sociological thinking to data scientists?

Our participants provided some preliminary answers to these questions. Many papers touched on the topic of whether ‘digitalization’ or ‘the digital’ is something that should be studied as is; ie.¬†is ‘the digital’ actually something new or is it just another medium through which the same social structures, patterns and behaviour take place that used to, before ‘digitalization’, so to speak. To some extent, both are true, but in different cases and situations.

Screenshot 2017-03-28 17.01.28

In Veikko Eranti‘s presentation on¬†citizen participation projects online and offline, largely the same things are happening¬†in both media. Getting citizens to participate more has been a primary objective for many Western polities recently, and efforts have included both offline forms of participation (such as participatory budgeting) and online initiatives (such as online citizens’ initiative portals). But both have their caveats: if the initiative is designed to bolster tokenistic representation on everyday¬†matters without true potential for change in any structures, what we get is citizens complaining on mundane issues rather than any meaningful participation(s).

Screenshot 2017-03-28 17.03.58But Mikael Brunila‘s presentation on the online spreading of the Soldiers of Odin extreme right brand (of which there is a great blog post here!) shows that the digital and the physical not always go hand in hand: something digital might not reflect something physical, in terms of political action. Still, online activism is not just ‘clicktivism’: spread of radicalist ideas does have real consequences whether or not they are accompanied by ‘boots on the ground’.

And¬†Zhen Im‘s paper shows that digitalization has some very concrete structural societal effects in the shape of creating widespread economic and cultural precarity which partly explains the surge of the Western populist radical right (a thesis of ‘digitalization losers’ complementing that of ‘globalization losers’).

FTPTySC_Moreover, Salla-Maaria Laaksonen‘s work provides insight into how¬†digital tools offer new methods of mobilization for anti-racist social movements as well, which may use social media to spread a ‘carnevalization’ of a physical event (an anti-immigrant street patrol confronted by humoristic ‘clown patrols’, the ‘Loldiers of Odin’). These tools for social movement mobilization¬†are so concrete that state actors sometimes feel they have to intervene, as Markku Lonkila‘s¬†presentation¬†stated in the case of Russian political opposition and direct state repression that was directed against it. And they are used by a multiplicity of political actors: the logic of hybrid media also allows anti-immigration activists to question ‘official’ truth narratives and produce ‘counterknowledge’, ‘alternative facts’ and ‘post-truth politics’, as analysed by Tuukka Yl√§-Anttila, by combining topic modeling with interpretive frame analysis.

Screenshot 2017-03-28 17.10.24

Also in regards to corporate use of individuals’ data, not just political actors, citizens are reacting to perceived misuse of their data¬†and claiming ownership of that data, as Tuukka Lehtiniemi‘s paper assessed. And¬†while studying these partly old, partly new phenomena, there are also new ethical challenges we have to take into account, like Aleksi Hupli argued.

All in all, we¬†hope that both taking into account the digitalization of society and usage of digital methods will become more and more self-evident in sociology rather than a curiosity. While they are distinct phenomena, they are driven by same societal changes, which should be understood in all social research; rather than a separate ‘sub-field’ of digital or computational sociology.

Vuorovaikutuksen digitalisoituminen muokkaa luottamussuhteita

Vuorovaikutuksen digitalisoituminen vaikuttaa tapoihimme luottaa. Digitaaliset vuorovaikutusteknologiat, vuorovaikutuksessa syntyvä tieto ja tämän tiedon hallinta ovat nykyään luottamussuhteiden ytimessä. Jo yli kolme miljardia ihmistä käyttää internetiä ja sen erilaisia sosiaalisia sovelluksia päivittäin. Teknologia on läsnä niin valtion ja kansalaisten, markkinoilla toimivien yritysten kuin yksityishenkilöidenkin välisissä arkisissa, luottamusta vaativissa vuorovaikutuksissa.

Julkaisimme äskettäin Sakari Tammisen ja Vilma Lehtisen kanssa luottamusta käsittelevän artikkelin osana Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus -kirjaa. Tarkastelemme siinä vuorovaikutuksen digitalisoitumisen merkitystä luottamussuhteille kolmella tasolla (ks. Bierhoff & Vornefeld, 2004): Niistä ensimmäinen pitää sisällään luottamuksen tiettyyn henkilöön ja tämän kanssa luotuun vuorovaikutussuhteeseen, toinen luottamuksen yleistettyihin muihin (eli ihmisiin yleisesti) digitaalisissa ympäristöissä, ja kolmas luottamus abstrakteihin sosioteknisiin systeemeihin. Tämä kirjoitus on tiivistelmä artikkelimme keskeisistä teemoista.

1. Yksilöiden välinen luottamus digitaalisesssa vuorovaikutuksessa

Kommunikaatioteknologioiden kyllästämässä maailmassa kasvokkaisen vuorovaikutuksen korvaavat yhä useammin erilaiset teknologisesti välittyneet viestinnän muodot sähköpostista puheluihin, pikaviesteihin ja yhteisöpalveluissa jaettaviin päivityksiin. Verkossa tapahtuvaa viestintää koskeva huoli liittyy usein siihen, miten toiset tulkitsevat jaettua sisältöä ja millaisia vaikutuksia sillä voi olla ihmissuhteille. Luottamuksen ylläpitäminen digitaalisten teknologioiden kautta tapahtuvassa vuorovaikutuksessa vaatii vaivaa, sillä jaettu sisältö voi päätyä sellaisten ihmisten nähtäville, joille sitä ei ollut tarkoitettu. Yhteisöpalveluissa tätä haastetta hankaloittaa yksilön eri viiteryhmien, kuten eri ystäväpiirien, samanaikainen läsnäolo. Vuorovaikutukseen osallistujien keskinäisestä luottamuksesta tuleekin digitaalisesti välittyneessä vuorovaikutuksessa korostuneen tärkeää sisällönjakoa koskevien kontrollimahdollisuuksien rajoittuneisuuden vuoksi.

Lisäksi vuorovaikutustilanteet eivät useinkaan rajaudu yksinomaan tietyn yhteisöpalvelun sisälle tai edes laajemmin digitaalisten teknologioiden piiriin. Näin ollen luottamus ja sen ylläpitoon tarvittava yhteistyö digitaalisissa ympäristöissä on usein saumatonta jatkumoa vaivalle, jota nähdään samojen ihmissuhteiden eteen kasvokkaisissa kohtaamisissa. Siinä missä Facebookin avulla ollaan yhteydessä lähinnä entuudestaan tuttujen ihmisten kanssa, jakamistalous haastaa perinteisiä luottamuksen rakenteita, kun tavaroita voidaan lainata ja majapaikkaa tarjota myös tuntemattomille uusien luottamusta tukevien rakenteiden, kuten online-profiileihin sidottujen mainemekanismien, ansiosta. Koska tuntemattomien ihmisten kanssa toimiminen voi näyttäytyä riskinä, luottamus toisiin ihmisiin on jakamistalouteen osallistumisen keskeinen edellytys. Verkkopalveluissa sitä rakennetaan esimerkiksi käyttäjäprofiilien avulla, neuvottelemalla yhteistyöstä henkilökohtaisten viestien välityksellä sekä antamalla vuorovaikutuskumppaneille jälkikäteen palautetta, joka kaikille yhteisön jäsenille näkyessään kartuttaa osallistujien mainetta ja helpottaa sen arvioimista, kannattaako heidän kanssaan ryhtyä yhteistoimintaan.

Luottamuksen saavuttamiseen yksil√∂idenv√§lisess√§ digitaalisessa kommunikaatiossa vaaditaan paitsi uusia ty√∂kaluja my√∂s yhteisesti sovittuja s√§√§nt√∂j√§ siit√§, kuinka henkil√∂kohtaisessa viestinn√§ss√§ k√§ytt√§ydyt√§√§n ja mik√§ osa viestinn√§st√§ saa p√§√§ty√§ laajemman yhteis√∂n n√§ht√§v√§ksi. Lis√§ksi on syyt√§ pit√§√§ mieless√§, ett√§ luottamus ei ole ainoastaan verkossa tapahtuvan vuorovaikutuksen ominaisuus tai vaatimus, vaan yh√§ useamman verkkopalvelun l√§ht√∂kohtana on v√§littyneen (‚Äúonline‚ÄĚ) ja kasvokkaisen (‚Äúoffline‚ÄĚ) vuorovaikutuksen yhdist√§minen ja uudenlaisten arkisten k√§yt√§nt√∂jen mahdollistaminen.

2. Luottamus digitaalisesti verkottuneissa ryhmissä ja vertaistoiminnassa.

Digitalisaation mahdollistamat uudet viestint√§muodot ja toimintamallit haastavat vanhoja vuorovaikutuksen rakenteita my√∂s yksil√∂iden henkil√∂kohtaisten suhteiden ulkopuolella. Ne uudistavat ryhmiin ja vertaistoimintaan liitttyvi√§ toimintamuotoja ja ravistelevat n√§iden my√∂t√§ vakiintuneen auktoriteettivallan oikeutusta ja sen perustana toimivaa luottamusta.¬†Verkkopohjaisten alustojen, kuten blogien ja wikien, vaivattoman saatavuuden ja helppok√§ytt√∂istymisen vuoksi maallikoille on avautunut mahdollisuus entist√§ suurempaan rooliin tiedon tuottamis- ja levitt√§misprosesseissa, jotka ovat perinteisesti olleet tutkijoiden, auktorisoitujen asiantuntijoiden ja lehdist√∂n k√§siss√§.¬†Luottamus yleist√§ mielipidett√§ tai virallista totuutta edustaviin auktoriteetteihin on entist√§ helpompaa kyseenalaistaa,¬†kun ‚Äúkokemusasiantuntijoista‚ÄĚ ja ‚Äúvertaistoimijoista‚ÄĚ koostuvat ryhm√§t voivat tuottaa oman totuutensa n√§iden rinnalle omien vertaisarviointiprosessiensa kautta.¬†Joukkovoimalla rakennettu ja jatkuvasti p√§ivittyv√§ verkkotietosanakirja Wikipedia on kenties tunnetuin ja menestyksekk√§in esimerkki digitalisaation mahdollistaman vertaistoiminnan tuloksista.

Digitaaliset työvälineet sekä niihin liittyvä yhdessä tekemisen ja omaehtoisen organisoitumisen kulttuuri ravistelevat myös politiikan rakenteita. Esimerkiksi lyhyiden, enintään 140 merkin viestien julkaisemiseen suunniteltu Twitter-palvelu on valjastettu kansalaistoiminnan keskeiseksi apuvälineeksi näkyvästi viime vuosien sosiaalisissa liikehdinnöissä eri puolilla maailmaa. Ihmiset ovat kääntyneet Twitterin puoleen sankoin joukoin myös luonnonkatastrofien yhteydessä sekä halutessaan ottaa osaa vaaliväittelyihin tai tiedottaa ajankohtaisista tapahtumista ja kommentoida niitä omista näkökulmistaan. Teksti-, kuva- ja videosisällön levittämisen helpottumisen myötä maailmankuvia rakennetaan yhä enemmän silminnäkijyyttä, osallistumista ja demokraattista vertaistoimintaa korostavilla toimintamalleilla.

Terveyden ja hyvinvoinnin saralla digitalisaation mahdollistamat muutokset tiedon kokoamisessa, käsittelyssä ja tulkinnassa tarjoavat maallikoille uudenlaista toimijuutta suhteessa omaan kehoonsa. Omaan terveyteen liittyvän tiedon kokoaminen helpottuu, kootun datan laskennallisesta käsittelystä tulee vaivattomampaa ja yksilöille tarjoutuu mahdollisuus ainakin näennäisesti täsmällisiin mittaustuloksiin. Digitaaliset teknologiat ja niihin liittyvä vertaistoiminnan kulttuuri luovat otollisen asetelman jakaa terveyteen liittyvää tietoa institutionaaliset säännöstelyperiaatteet ohittaen. Kasvava aktiivisten yksilöiden joukko suhtautuu kriittisesti terveyttä koskeviin auktoriteettirakenteisiin ja tahtoo ottaa aiempaa suuremman roolin omaa terveyttään koskevissa päätöksissä ja niihin johtavissa tiedollisissa prosesseissa. Tällaiseen aktiiviseen omasta terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtimiseen liitetään helposti vastakkainasettelu lääketieteen ammattilaisten asiantuntijavallan ja kansalaisten oman toimijuuden välillä. Parhaimmillaan yksilöiden omaehtoiset käytännöt ja lääketieteellinen ammattitaito voidaan kuitenkin sovittaa hedelmälliseen yhteistyöhön. Ihannetilanteen saavuttamiseksi tarvitaan lainsäädännön ja hoitokäytäntöjen päivittämistä siten, etteivät instituutiot jäisi hankalasti jälkeen yksilöiden omaehtoisista käytännöistä.

3. Luottamus digitaalisiin sosioteknisiin systeemeihin

Viimeinen luottamusta digitaalisten teknologioiden alueella koskeva kysymys liittyy itse teknologioiden luotettavuuteen sikäli, että ne tekevät juuri sen mitä lupaavat eivätkä jotain aivan muuta. Digitaalisista, sosioteknisistä systeemeistä on tullut tärkeä osa yhteiskuntien toimintaa kannattelevaa infrastruktuuria ja ihmisten arkista toimintaa. Luottamus perinteisiin auktoriteetteihin voi korvautua luottamuksella teknologiaan ja sen tarjoamaan toimijuuteen. Tästä johtuen on olennaista ymmärtää miten luottamus näihin abstrakteihin systeemeihin syntyy ja millaiset tekijät pitävät sitä yllä.

Sosioteknisi√§ systeemej√§ arvioidessaan ihmiset ovat kiinnostuneita ensisijaisesti niiden toimivuudesta heid√§n haluamiinsa tarkoituksiin sek√§ siit√§, ett√§ ne toimivat systemaattisesti siten kuin niiden kuuluukin toimia.¬†Konfliktialueella toimivan journalistin on voitava luottaa s√§hk√∂postin salaukseen, sill√§ v√§√§riin k√§siin p√§√§tyess√§√§n luottamuksellisella viestill√§ voi olla kohtalokkaat seuraukset informantille tai journalistille itselleen.¬†Useimmiten sosioteknisi√§ systeemej√§ k√§ytt√§vien ihmisten ensisijaiset huolenaiheet liittyv√§t kuitenkin toisiin k√§ytt√§jiin. On harvinaisempaa pys√§hty√§ miettim√§√§n, miten palveluntarjoajat k√§ytt√§v√§t sosioteknisiss√§ j√§rjestelmiss√§ tapahtuvasta toiminnasta syntyvi√§ digitaalisia j√§lki√§. J√§rjestelmien k√§yt√∂n oheistuotteena syntyy kuitenkin valtavasti dataa esimerkiksi niiden v√§litt√§m√§st√§ vuorovaikutuksesta, pit√§en sis√§ll√§√§n paitsi l√§hetettyjen viestien sis√§ll√∂n, my√∂s niihin liittyv√§√§ ‚Äúmetadataa‚ÄĚ, kuten aika- ja paikkatietoja. Erityisesti yksil√∂iden ja ryhmien v√§liseen viestint√§√§n keskittyneiden systeemien ja niit√§ yll√§pit√§vien suurien toimijoiden, kuten Facebookin ja Googlen, kohdalla keskeinen kysymys on siis my√∂s se, mill√§ perusteilla voimme luottaa¬†siihen, ett√§ vuorovaikutuksistamme syntyv√§√§ dataa k√§ytet√§√§n sovitulla tavalla.

Luottamus digitaalisiin sosioteknisiin systeemeihin edellytt√§√§¬†my√∂s¬†luottamista palveluntarjoajiin, jotka vastaavat systeemien kehitt√§misest√§, yll√§pidosta ja tyypillisesti my√∂s niiden kautta kulkevan datan ker√§√§misest√§, s√§ilytt√§misest√§ ja k√§yt√∂st√§. T√§h√§n liittyy olennaisesti luottaminen yht√§√§lt√§ toimijoiden kompetenssiin rakentaa ja yll√§pit√§√§ toimivia systeemej√§ ja toisaalta heid√§n hyv√§√§ tarkoittaviin motiiveihinsa.¬†Systeemisuunnittelijoiden ja palveluntarjoajien valtaa muokata informaatiota k√§sittelevi√§ algoritmeja ja tiedonkeruumekanismeja voidaankin kutsua ‚Äúmuotoiluvallaksi‚ÄĚ. T√§m√§ muotoiluvalta j√§√§ helpommin piilev√§ksi kuin perinteisten auktoriteettien vaikutusvalta. Aina teknologian kehitt√§j√§t eiv√§t itsek√§√§n ole k√§ytt√§m√§st√§√§n vallasta erityisen tietoisia. Silloin uhkana voi olla, ett√§ palveluja suunnitellaan kehitt√§jien omista l√§ht√∂kohdista k√§sin sen valossa, mik√§ on heille ‚Äúnormaalia‚ÄĚ, jolloin lopputuloksena olevat sosiotekniset systeemit eiv√§t v√§ltt√§m√§tt√§ vastaa erilaisten k√§ytt√§j√§ryhmien tarpeita. Ilman vallan tiedostamista suunnitellut systeemit saattavat esimerkiksi tarkoittamatta syvent√§√§ v√§hemmist√∂jen marginaalisuutta.

Lopuksi

Kaikkiin kolmeen luottamuksen tasoon liittyen kerrotaan utooppisia ja dystooppisia tarinoita siit√§, miten uusi teknologia haastaa,‚Ä® tai jopa murtaa, vanhat toimintatavat ja kasvokkain syntyneet luottamuksen mekanismit. ‚ÄúUudesta‚ÄĚ ja ‚Äúvanhasta‚ÄĚ mediasta puhuttaessa uudempien digitaalisten viestimien ja perinteisten joukkoviestimien suhdetta k√§sitell√§√§n usein toisen kuolemaan johtavana kaksintaisteluna. Mediahistorian perusteella tai ihmisten nykyp√§iv√§isi√§ mediak√§yt√§nt√∂j√§ tarkasteltaessa n√§m√§ vallassa olevat tarinat eiv√§t kuitenkaan kest√§ analyysia. Uudet viestint√§muodot kyll√§ ravistelevat viestinn√§llisi√§ rakenteita, mutteiv√§t (ainakaan viel√§) n√§yt√§ syrj√§ytt√§v√§n perinteisempi√§ viestimi√§ mill√§√§n suoraviivaisella tavalla.¬†Digitaalisten teknologioiden merkityst√§ luottamuksen reunaehdoille ja edellytyksille onkin hedelm√§llisemp√§√§ tarkastella sellaisen vaihtoehtoisen kertomuksen kautta, jossa¬†uudet ja vanhat luottamuksen ja viestinn√§n rakenteet limittyv√§t toisiinsa ja el√§v√§t rinnakkain.

Tämä kirjoitus on tiivistelmä Sakari Tammisen ja Vilma Lehtisen kanssa kirjoitetusta artikkelista Digitaalinen vuorovaikutus, muutos ja luottamus, joka sisältyy professori Anna-Maija Pirttilä-Backmanin kunniaksi julkaistuun juhlakirjaan Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus. Teos on verkossa vapaasti kaikkien saatavilla (pdf). Sen toimittivat Liisa Myyry, Salla Ahola, Marja Ahokas ja Ilari Sakki.

(Tämä kirjoitus on ristiinpostaus Demos Helsingin blogista.)