reflection

Byhyhyy: Voimakkaat instituutiot eivät halua tulla tutkituiksi

Ovatko digi-yhteiskuntatietelijät tottuneet liian helppoon ja kivaan datan kanssa? Onko meistä tullut laiskoja vai vain itkeviä lapsia, joille ei kelpaa mikään? On metodologisen kasvun paikka.

Tiedeyhteisössä on jo pitkään ollut ristiriitainen suhde sosiaalisen median datajätteihin. Olemme muuttuneet vuosien saatossa yhä kriittisemmiksi ymmärtäen yhä paremmin monopolien ja kapitalismin heikkouden ja kysyen mitä nämä alustat todella tekevät yhteiskunnallemme. Samaan aikaan tutkimusyhteisö on säännöllisesti vaatinut digijäteiltä avoimuutta ja toivonut jopa yhteistyötä tutkijoiden kanssa, koska onhan tiede ja tutkimus merkittävä yhteiskunnallinen hyve. Yritykset ovat osittain yrittäneet avautua tutkijoille, tasapainoillen esimerkiksi käyttäjien yksilöllisyyden suojan ja tutkimusyhteisön tarpeiden kanssa. Yritysten omat tutkimusosastot säännöllisesti julkaisevat hyvin mielenkiintoisia artikkeleita – jotka ovat mahdollisia vain jos tekijöillä on pääsy yrityksen aineistoihin.

Tutkimusyhteisö on ollut tyytymätön siihen, mitä yritykset ovat tehneet tutkijoiden avustmiseksi. Facebookia on kritisoitu tutkimuksen agendan asettamisesta, koska he rajaavat minkä aiheiden tutkimukselle aineistoa on käytettävissä. Tutkijoiden viritelmät kerätytä aineistoa ulkopuolelta ovat törmänneet moniin seiniin, Facebook on sulkenut virityksiä tehneiden tutkijoiden käyttäjätunnuksia ja keskusteluissa on tuotu esille oikeushaasteiden mahdollisuuksia. Lisäksi vaikuttaa, että osa Facebookin tutkijoille tarjoamista aineistoista on ollut virheellisiä ja johtanut vääriin tulkintoihin.

En kiellä yllä esiteltyä huolta ja argumentaatiota: on välttämätöntä tutkia digijättejä kriittisesti, ja haastaa heidän toimintaansa. Kuitenkin mietin, olemmeko tutkijoina tottuneet jo liian hyvään ja helppoon: nopeasti ja käytännössä ilmaiseksi syntyviin aineistoihin, joiden avulla voimme tarkastella yhteiskunnallisia ilmiöitä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin? Siihen, että tutkijoiden toimintaa katsotaan sormien läpi mitä tulee käyttöehtoihin ja lainsäädäntöön, koska onhan tutkimus yhteistä hyvää? Miksi olemme yllättyneitä siitä, että yhteiskunnan merkittävät vallanpitäjät eivät halua olla ulkopuolisen tarkastelun ja analyysin kohteena?

Kautta historian yhteiskunnan tutkijat ovat törmänneet eliitin haluun pitää itseään suojassa kritiikiltä. Ei tarvitse mennä kauas menneisyyteen muistaakseen eduskunnan tuhonneen vierailijalistoja – ja listat käsittääkseni edelleen tuhotaan päivän päätteeksi, jos niistä ei ole tehty julkisuuslain mukaista tietopyyntöä. Samoin esimerkiksi valtioneuvoston kanslian tulkinnat sähköpostien salassapidettävyydestä antavat sellaisen kuvan, että julkiseksi nähdään vain oman agendan kannalta suotuisa sähköpostittelu. Puhumme nyt keskeisistä demokraattisista instituutioista, joissa vaikeutetaan tutkijoiden mahdollisuutta havainnoida yhteiskunnan toimintaa helposti. Toisaalta esimerkiksi verottajan tai Kelan päätöksenteko on meille suurimmaksi osaksi näkymättömiä; tietopyynnöillä tuskin saisit yhtään mittään irti. Listaa voisi varmasti jatkaa suurella määrällä merkittäviä  yrityksiä tai yhteiskunnallisia prosesseja. Lähtökohtaisesti sekä julkiset että yksityiset vallanpitäjät eivät ole erityisen halukkaita kriittiselle tutkimukselle – joten miksi digijättien pitäisi olla?

Itselleni vastaus on ikävän suoraviivainen: meidän on ymmärrettävä, että emme voi olettaa aineiston keräämisen olevan helppoa, halpaa ja yksinkertaista. Emme saa olla laiskoja! Tutkijoina meidän pitää harjoittaa mielikuvitustamme: miten voimme tutkia haluamaamme ilmiötä annettujen reunaehtojen mukaisesti. Ei se varmasti ole helppoa ja yksinkertaista, ja siinä nousee varmasti uudenlaisia menetelmällisiä haasteita. Jos esimerkiksi pyytäisimme tutkimuksemme osallistujia tekemään lainsäädännön mukaisia pyyntöjä digijäteille heillä olevista tiedoista, niin miten varmennamme otannan järkevyyden ja motivoimme ihmisiä tekemään tutkimustaan? Usein aiheissa, joita ei voida suoraan tutkia siirrytään tutkimaan erilaisia kokeellisia järjestelyjä tai jopa todellisuudesta irrallaan olevia simulaatiomalleja. Kaikille näille yhteistä on, että ne eivät ole helppoja ja yksinkertaisia tapoja, mutta niillä voi jo vastata moniin kysymyksiin – hiukan eri tavalla kuin nyt, mutta kuitenkin. Emme voi tehdä tuttkimusta vain aiheista, joissa aineisto on helposti saatavilla

Niinpä jään odottamaan metodologista vallankumousta, jolla saamme digijätti-eliitin yhteiskunnallisen tutkimuksen kohteeksi – halusivat he sitä tai eivät. Yhteiskuntatieteilijät ovat keksineet tapoja ymmärtää eliittiä jo vuosikymmeniä ja nyt on taas tarpeen palata miettimään tutkimuskysymyksen muotoilua, aineiston keräämisen strategiaa sekä muita tutkimuksellisia valintojamme.

Kirjoittaja johtaa Helsinki Social Computing Groupia Helsingin yliopistolla ja nauttii Futuricellä pääsystä moniin organisaatiota kuvaaviin sisäisiin aineistoihin. Hän on tutkinut sosiaalisen median dataa tutkijoiden itsensä rakentaman sosiaalisen median alustan OtaSizzlen ajoista lähtien, siitä on jo melkein 15 vuotta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: