Cambridge Analytican Facebook-datan väärinkäyttö Yhdysvaltain 2016 presidentinvaaleissa on nostattanut ison kritiikkivyöryn teknologiajättejä kohtaan. Miksi kohu nousee vasta nyt, vaikka kriitikot ja tutkijat ovat kirjoittaneet aiheesta jo vuosia?
Cambridge Analytica -kohu nousi uusiin ulottuvuuksiin lauantaina, analytiikkayhtiön entisen työntekijän Christopher Wylien tehtyä paljastuksen yhtiön datankäytöstä The Guardianille ja The New York Timesille. Uutismedia on raportoinut paljastuksesta laajalti, ja jatkojutuissa on muun muassa annettu neuvoja omien Facebook-asetuksien säätämiseen. Twitterissä leviää hashtag #deletefacebook, jossa ihmiset kehottavat tuhoamaan Facebook-tilinsä kokonaan. Facebookin pörssikurssi laski, mikä on viesti sijoittajien kokemista riskeistä ja sitä kautta melko vahva viesti kohun laajuudesta. Kenties tärkeimpänä seurauksena näyttäytyy kuitenkin se, että poliitikot niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin ovat heränneet vaatimaan Facebookia tilivelvolliseksi. Tähän ei riittänyt vielä NSA-kohu eikä aiemmat tiedot venäläisten kohdentamista vaalimainoksista. Miksi nyt kriittinen reaktio kasvoi näin suureksi?
Ensinnäkin on hyvä pitää mielessä, että breach-termin käytöstä huolimatta kyseessä ei ole tietovuoto siinä mielessä, että data on alun perin kerätty Facebookin ohjelmointirajapinnan käyttösääntöjen puitteissa. Dataa on vain myöhemmin päädytty luovuttamaan kolmansille osapuolille sääntöjen vastaisesti. Myöskin alkuperäinen väite siitä, että applikaatio kerää dataa vain tutkimustarkoituksiin on tässä vaiheessa rikottu.
Vastaava data on siis vuoteen 2014 asti ollut kenen tahansa Facebookin ohjelmointirajapintaa käyttävän ladattavissa, jos hän on saanut Facebookilta hyväksynnän applikaatiolleen, ja saanut houkuteltua ihmiset sitä käyttämään. Vuonna 2014 Facebook rajoitti API:n kautta saatavan tiedon määrää suuresti, mutta vanhempia datasettejä todennäköisesti vielä pyörii kovalevyillä.
Tietyllä tavalla keskustelu siitä onko kyseessä teknisessä mielessä tietovuoto, ja missä vaiheessa sääntöjä on rikottu, on kuitenkin sivujuonne. Käyttäjien datan kerääminen perustui käyttäjien antamaan suostumukseen, jonka pitäisi olla harkittu ja perustua tietoon (englanniksi informed consent). Tähän sisältyy useita ongelmia, esimerkiksi mahdollisuus edes teoriassa olla tietoinen tulevista datan käytöistä sekä se, että data käytännössä koskee myös muita kuin suostumuksen antajaa. Kuinka monella Cambridge Analytican sovelluksen asentaneella kävi mielessä pohtia sitä, mihin omien tai Facebook-kavereiden tietojen tullaan käyttämään? Kuinka moni olisi edes voinut ennakoida teknologian kehitystä ja siihen liittyen tietojen tulevia käyttöjä? Kuinka usein jokainen meistä tulee antaneeksi suostumuksen datan keräämisen ja käyttöön pohtimatta näitä asioita?
Osa ongelmaa piilee pohjimmiltaan myös siinä, että yksityisyys ajatellaan asiaksi josta kukin käyttäjä päättää itse. Yksityisyys on kuitenkin monessa mielessä myös yhteinen asia. Tässä tapauksessa konkretisoituu hyvin myös se, mitä tämä voi tarkoittaa käytännössä.
Isossa mittakaavassa Facebookin asiakkailleen, siis mainostajille, antama lupaus on se, että maksavien asiakkaiden viestejä kohdennetaan tehokkaasti ja tämä vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Tätä lupausta yritys on toteuttanut mm. Yhdysvaltain vaalien alla, myös ennen viimeisimpiä presidentinvaaleja. On kenties väistämätöntä, että tällaista kohdentamiseen perustuvaa järjestelmää käytetään myös tavoilla joita pidämme väärinkäyttönä, ja nyt käynnissä oleva tapaus osoittaa konkreettisesti mitä tämä voi tarkoittaa. Se on myös osoittanut, ettei Facebookia ole erityisemmin kiinnostanut puuttua asiaan.
Facebookin ja muiden ns. GAFA-yritysten toimia kritisoiva techlash-ilmiö ei ole uusi: erityisesti teknologiajättien entiset työntekijät ovat kritisoineet avoimesti yritysten toimintatapaa ja eettisyyttä. Muun muassa ex-googlelainen Tristan Harris on varoittanut siitä, miten teknologiajätit hallitsevat mieliämme ja perustanut Center for Humane Technology -aloitteen ratkaisemaan teknologian vinoutunutta kehitystä. Like-nappulan kehittänyt Justin Rosenstein on myöhemmin kritisoinut keksintöään addiktiivisuudesta.
Myös tutkijat ovat kirjoittaneet kriittisiä havaintoja teknologiajättien toiminnasta. Esimerkiksi hollantilaiset José Van Dijck ja David Nieborg analysoivat artikkelissaan jo vuonna 2009, miten teknologiayritysten konehuoneessa pyörivä bisneslogiikka taitavasti piilotetaan sosiaalisia suhteita ja kulttuuria korostavan retoriikan taakse. Samasta teemasta kirjoittaa myös esimerkiksi Sarah Myers West, joka kuvaa kaupallisen valvonnan tuottamaa yhteiskuntaa datakapitalismiksi.
Harvardin emeritaprofessori Shoshana Zuboff on myös kirjoittanut kriittiseen ja melko dystooppiseenkin sävyyn valvontaan perustuvasta kapitalismista ja demokraattisen informaatioyhteiskunnan tulevaisuudesta käyttäen Googlea esimerkkitapauksena (ks. myös Zuboffin akateeminen, kieltämättä hieman työläslukuinen artikkeli aiheesta). Professori Joseph Turow on kirjoittanut ja puhunut jo vuosia mediayhtiöiden ja kohdentamisen logiikasta. Hän on tehnyt myös lukuisia empiirisiä analyyseja siitä, kuinka käyttäjät eivät ymmärrä sitä, millä laajuudella he tietojaan teknologiayrityksille luovuttavat, ja miten niitä voidaan jatkokäyttää.
Yleisemmän yhteiskuntateoreettisen näkökulman lisäksi tutkijat ovat tarttuneet myös yksityisyyden ja teknologian rajapintoihin. Muun muassa apulaisprofessori Bernhard Rieder on tehnyt kriittisiä havaintoja Facebookin luovuttamista datoista jo vuonna 2013. Blogipostauksessaan Rieder osoittaa, että viattomalta näyttävä “access to posts in your newsfeed” tarkoittaa itse asiassa pääsyä suureen määrään kyseisen käyttäjän verkoston tuottamaa sisältöä ja informaatiota. Myös Jen King kollegoineen kiinnitti asiaan huomiota jo vuonna 2011 julkaistussa applikaatioita itsekin hyödyntäneessä tutkimuksessa. Yksityisyyden yksilön yli menevästä sosiaalisesta ja verkottuneesta luonteesta on ylipäänsä kirjoittanut moni tutkija vuosien varrella. Hyvänä johdantona toimii esim. tämä teknologian tutkija danah boydin teksti vuodelta 2011.
Jostakin syystä tämä kriittinen puhe ei kuitenkaan ole kovin hyvin mennyt läpi – kenties emme ole olleet kovin herkkiä kuuntelemaan vastarannan kiiskiä startup-buumin ja teknologiahypen keskellä? Kenties vasta maailman merkittävimmät vaalit ja poliittinen vaikuttaminen ovat tarpeeksi vakava käyttökohde, johon jokaisella on tarttumapinta?
Joka tapauksessa nyt vallalla olevan tekoälypöhinän kohdalla voisimme kenties kuunnella kritiikkoja ja akateemikkoja vähän aikaisemmin. Esimerkiksi professori Luciano Floridin teksti Should we be afraid of AI on hyvä paikka aloittaa.
Teksti: Salla-Maaria Laaksonen & Tuukka Lehtiniemi
