Twitter viestintänä -seminaari kokosi 29. tammikuuta Tampereen yliopistolle suomalaisia Twitter-tutkijoita, muutamia tämän blogin kirjoittajia mukaan lukien. Asiaa oli paljon: kahdeksantuntiseen seminaariin oli mahdutettu seitsemäntoista eri esitelmää. Seminaarin vetäjä Pekka Isotalus onnistui kuitenkin varsin jämptisti pitämään seminaarin aikataulussa. Tässä pienehkö tiivistelmä ja muutamia huomioita vielä näin jälkikäteen.
Päivä alkoi politiikan ja poliittisen viestinnän tutkimuksella. Pekka Isotalus ja Annina Eloranta esittelivät alkuun Live-tviittaaminen vaalikeskusteluissa. Kansalaiskeskustelun uusi muoto -tutkimuksen tuloksia. Politiikan henkilöityminen näkyy Twitterissäkin, sillä kenties vähemmän yllättäen live-tviittien ykkösaiheeksi näyttivät nousseen tenteissä esiintyneet puheenjohtajat. Toiseksi suosituin aihe oli sen sijaan varsin kiinnostava: nimittäin tv-keskustelun luonne. Vaalitenttien aikaan Twitterissä käydään siis metakeskustelua debatin aihevalinnoista ja keskustelun hektisyydestä. Ehkä tämän voi tulkita myös palautteeksi tenttien järjestäjien suuntaan. Varsinaista keskustelua (palaan tähän myöhemmin) live-tviittaus ei näytä muodostaneen, sillä selvästi merkittävin interaktion muoto oli uudelleentviittaus; vastauksia keränneitä tviittejä mahtui tamperelaisten aineistoon vain pari prosenttia.
Samassa sessiossa Salla esitteli Digivaalit 2015 -hankkeen havaintoja vaaliaiheisesta Twitter-julkisuudesta, joita onkin tässä blogissa käsitelty jo aiemmin. Lyhyesti: vuoden 2015 eduskuntavaaleja on liioiteltua sanoa Twitter-vaaleiksi, sillä tutut valtarakenteet toisintuvat sosiaalisessa mediassakin. Hankkeen tulosten perusteella poliitikkojen läsnäolo ei selitä vaalimenestystä tai valta-asemaa, ja ehdokkaista Twitter-tili oli ylipäänsä noin puolella. Sen sijaan hashtag-vaaleista voidaan puhua, sillä paitsi puolueet ja ehdokkaat, myös kansalaisjärjestöt ja muut toimijat kampanjoivat vaaleissa aktiivisesti omilla aihetunnisteillaan. Mari Marttila esitteli puolestaan Mari Tuokon gradua, joka käsittelee ehdokkaiden ja kansalaisten välistä vuorovaikutusta sosiaalisessa mediassa. Twitter-vuorovaikutuksen todettiin olevan suurimmaksi osaksi mielipiteiden esittämistä. Poliitikot usein sekä huutelevat tyhjyyteen että jättävät reagoimatta heille kohdistettuihin viesteihin. Samassa sessiossa esiteltiin myös Tviittien politiikkaa – Poliittisen viestinnän sisäpiirit Twitterissä -hankkeen tuloksia, sekä Viron presidentin Thomas Hendrik Ilveksen tviittausta.
Vaaliaiheiseen Twitter-tutkimukseen itse keskittyneenä sain huomata tutkijoiden keksineen aiheeseen muitakin tulokulmia. Riikka Turtiainen esitteli urheilijoiden Twitter-käyttöön liittyvää tutkimustaan ja kytki sen luontevasti muutama päivä aiemmin riehuneeseen #selannegateen. Merja Koskela, Anita Nuopponen ja Tanja Sihvonen tarkastelivat puolestaan sukupuolieroja viestintäammattilaisten käymässä Twitter-keskustelussa (eräs esimerkki: naiset käyttävät kymmenkertaisesti henkilömainintoja miehiin verrattuna). Matin esitelmän otsikolla “Live tviittaaminen “live participation” muotona?” veti Jukka Reitmaa, ja se kääntyi seminaariyleisöä lounaan jälkeisestä horroksesta herätteleväksi Presemo-osallistumisalustan demonstraatioksi. Lisäksi käsiteltiin muun muassa Charlie Hebdo -iskuun ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuteen liittyvää Twitter-keskustelua, suomalaisten kuntien tviittausta (ei ole aina kovin iskevää) sekä sentimenttianalyysiä. En nyt käy näitä kaikkia tässä sen tarkemmin läpi: poimintoja voi hakea vaikkapa #twitsem-häsärillä tägätyistä tviiteistä.
Pari yleistä havaintoa. Ensinnäkin, isohko data ja verkostoanalyysi selvästi kiinnostavat suomalaisia Twitterin tutkijoita. Laajojen data-aineistojen käyttöön liittyy omat ongelmansa, joista seminaarissa tulivat erityisen selvästi esille datan keräämiseen liittyvät haasteet. Reaaliajassa Twitter-virtaa on suhteellisen helppoa (joskaan ei täysin ongelmatonta) kerätä talteen, mutta yllättävän mediatapahtuman sattuessa tutkijoilla on harvoin mahdollisuuksia pystyttää kunnollista datankeruuaparaattia. Niinpä menneisiin tapahtumiin liittyviä tviittejä kerätessään tutkijat joutuvat turvautumaan niiden keräämiseen erikoistuneiden yritysten palveluksiin, joiden tarkemmat menetelmät taas jäävät mysteereiksi liikesalaisuuksiin vedoten. Sanomattakin on selvää, että tilanne on tutkijalle pulmallinen. Olisiko asiaan keksittävissä parempia ratkaisuja?
Twitterin eliittimedialuonteeseen viitattiin jälleen muutamassa esitelmässä, mikä aiheutti jälleen pientä itseironista hykertelyä seminaariyleisössä. Minusta luonnehdinta on varsin oikeutettu. Keskustelussa eliitin määritelmää haettiin esimerkiksi Bourdieun kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman käsitteen kautta. Jossain määrin kuvaavaa lienee, että kun muutama tusina akateemisesti suuntautunutta tviittaajaa kokoontui Tampereen yliopiston auditorioon, tapahtuman hashtag #twitsem pomppasi Suomi-Twitterin suosituimpien joukkoon.
Keskustelua herätti myös kysymys siitä, missä määrin Twitterissä käytävä keskustelu oikeastaan on keskustelua sanan varsinaisessa merkityksessä: interaktion (muun kuin uudelleentviittausten) määrä vaikuttaa vähäiseltä, eivätkä tviitit useinkaan kirvoita kommentteja muilta käyttäjiltä. Suhtaudun tässä mielessä hieman epäillen ajatukseen, että Twitterillä olisi jonkinlaista merkittävää toteutumatonta potentiaalia nimenomaan kansalaiskeskustelun areenana. Jatkossa ihan kiinnostava aihe voisikin olla Twitterin merkitys tutkimuskohteena: ehkä (yhteiskunnallista) merkitystä pitäisikin hakea nimenomaan siitä, että se on tiettyjen vaikutusvaltaisten toimijoiden suosiossa.
Rajapinta 