Cambridge Analytica -vuoto sai suuren yleisön kiinnostumaan ongelmasta, josta kriittinen teknologiatutkimus on puhunut jo vuosia

Screen Shot 2018-03-21 at 12.07.46
Screenshot from Twitter #deletefacebook

Cambridge Analytican Facebook-datan väärinkäyttö Yhdysvaltain 2016 presidentinvaaleissa on nostattanut ison kritiikkivyöryn teknologiajättejä kohtaan. Miksi kohu nousee vasta nyt, vaikka kriitikot ja tutkijat ovat kirjoittaneet aiheesta jo vuosia?

Cambridge Analytica -kohu nousi uusiin ulottuvuuksiin lauantaina, analytiikkayhtiön entisen työntekijän Christopher Wylien tehtyä paljastuksen yhtiön datankäytöstä The Guardianille ja The New York Timesille. Uutismedia on raportoinut paljastuksesta laajalti, ja jatkojutuissa on muun muassa annettu neuvoja omien Facebook-asetuksien säätämiseen. Twitterissä leviää hashtag #deletefacebook, jossa ihmiset kehottavat tuhoamaan Facebook-tilinsä kokonaan. Facebookin pörssikurssi laski, mikä on viesti sijoittajien kokemista riskeistä ja sitä kautta melko vahva viesti kohun laajuudesta. Kenties tärkeimpänä seurauksena näyttäytyy kuitenkin se, että poliitikot niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin ovat heränneet vaatimaan Facebookia tilivelvolliseksi. Tähän ei riittänyt vielä NSA-kohu eikä aiemmat tiedot venäläisten kohdentamista vaalimainoksista. Miksi nyt kriittinen reaktio kasvoi näin suureksi?

Ensinnäkin on hyvä pitää mielessä, että breach-termin käytöstä huolimatta kyseessä ei ole tietovuoto siinä mielessä, että data on alun perin kerätty Facebookin ohjelmointirajapinnan käyttösääntöjen puitteissa. Dataa on vain myöhemmin päädytty luovuttamaan kolmansille osapuolille sääntöjen vastaisesti. Myöskin alkuperäinen väite siitä, että applikaatio kerää dataa vain tutkimustarkoituksiin on tässä vaiheessa rikottu.

Vastaava data on siis vuoteen 2014 asti ollut kenen tahansa Facebookin ohjelmointirajapintaa käyttävän ladattavissa, jos hän on saanut Facebookilta hyväksynnän applikaatiolleen, ja saanut houkuteltua ihmiset sitä käyttämään. Vuonna 2014 Facebook rajoitti API:n kautta saatavan tiedon määrää suuresti, mutta vanhempia datasettejä todennäköisesti vielä pyörii kovalevyillä.

Tietyllä tavalla keskustelu siitä onko kyseessä teknisessä mielessä tietovuoto, ja missä vaiheessa sääntöjä on rikottu, on kuitenkin sivujuonne. Käyttäjien datan kerääminen perustui käyttäjien antamaan suostumukseen, jonka pitäisi olla harkittu ja perustua tietoon (englanniksi informed consent). Tähän sisältyy useita ongelmia, esimerkiksi mahdollisuus edes teoriassa olla tietoinen tulevista datan käytöistä sekä se, että data käytännössä koskee myös muita kuin suostumuksen antajaa. Kuinka monella Cambridge Analytican sovelluksen asentaneella kävi mielessä pohtia sitä, mihin omien tai Facebook-kavereiden tietojen tullaan käyttämään? Kuinka moni olisi edes voinut ennakoida teknologian kehitystä ja siihen liittyen tietojen tulevia käyttöjä? Kuinka usein jokainen meistä tulee antaneeksi suostumuksen datan keräämisen ja käyttöön pohtimatta näitä asioita?

Osa ongelmaa piilee pohjimmiltaan myös siinä, että yksityisyys ajatellaan asiaksi josta kukin käyttäjä päättää itse. Yksityisyys on kuitenkin monessa mielessä myös yhteinen asia. Tässä tapauksessa konkretisoituu hyvin myös se, mitä tämä voi tarkoittaa käytännössä.

Isossa mittakaavassa Facebookin asiakkailleen, siis mainostajille, antama lupaus on se, että maksavien asiakkaiden viestejä kohdennetaan tehokkaasti ja tämä vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Tätä lupausta yritys on toteuttanut mm. Yhdysvaltain vaalien alla, myös ennen viimeisimpiä presidentinvaaleja. On kenties väistämätöntä, että tällaista kohdentamiseen perustuvaa järjestelmää käytetään myös tavoilla joita pidämme väärinkäyttönä, ja nyt käynnissä oleva tapaus osoittaa konkreettisesti mitä tämä voi tarkoittaa. Se on myös osoittanut, ettei Facebookia ole erityisemmin kiinnostanut puuttua asiaan.

Facebookin ja muiden ns. GAFA-yritysten toimia kritisoiva techlash-ilmiö ei ole uusi: erityisesti teknologiajättien entiset työntekijät ovat kritisoineet avoimesti yritysten toimintatapaa ja eettisyyttä. Muun muassa ex-googlelainen Tristan Harris on varoittanut siitä, miten teknologiajätit hallitsevat mieliämme ja perustanut Center for Humane Technology -aloitteen ratkaisemaan teknologian vinoutunutta kehitystä. Like-nappulan kehittänyt Justin Rosenstein on myöhemmin kritisoinut keksintöään addiktiivisuudesta.

Myös tutkijat ovat kirjoittaneet kriittisiä havaintoja teknologiajättien toiminnasta. Esimerkiksi hollantilaiset José Van Dijck ja David Nieborg analysoivat artikkelissaan jo vuonna 2009, miten teknologiayritysten konehuoneessa pyörivä bisneslogiikka taitavasti piilotetaan sosiaalisia suhteita ja kulttuuria korostavan retoriikan taakse. Samasta teemasta kirjoittaa myös esimerkiksi Sarah Myers West, joka kuvaa kaupallisen valvonnan tuottamaa yhteiskuntaa datakapitalismiksi.

Harvardin emeritaprofessori Shoshana Zuboff on myös kirjoittanut kriittiseen ja melko dystooppiseenkin sävyyn valvontaan perustuvasta kapitalismista ja demokraattisen informaatioyhteiskunnan tulevaisuudesta käyttäen Googlea esimerkkitapauksena (ks. myös Zuboffin akateeminen, kieltämättä hieman työläslukuinen artikkeli aiheesta). Professori Joseph Turow on kirjoittanut ja puhunut jo vuosia mediayhtiöiden ja kohdentamisen logiikasta. Hän on tehnyt myös lukuisia empiirisiä analyyseja siitä, kuinka käyttäjät eivät ymmärrä sitä, millä laajuudella he tietojaan teknologiayrityksille luovuttavat, ja miten niitä voidaan jatkokäyttää.

Yleisemmän yhteiskuntateoreettisen näkökulman lisäksi tutkijat ovat tarttuneet myös yksityisyyden ja teknologian rajapintoihin. Muun muassa apulaisprofessori Bernhard Rieder on tehnyt kriittisiä havaintoja Facebookin luovuttamista datoista jo vuonna 2013. Blogipostauksessaan Rieder osoittaa, että viattomalta näyttävä “access to posts in your newsfeed” tarkoittaa itse asiassa pääsyä suureen määrään kyseisen käyttäjän verkoston tuottamaa sisältöä ja informaatiota. Myös Jen King kollegoineen kiinnitti asiaan huomiota jo vuonna 2011 julkaistussa applikaatioita itsekin hyödyntäneessä tutkimuksessa. Yksityisyyden yksilön yli menevästä sosiaalisesta ja verkottuneesta luonteesta on ylipäänsä kirjoittanut moni tutkija vuosien varrella. Hyvänä johdantona toimii esim. tämä teknologian tutkija danah boydin teksti vuodelta 2011.

Jostakin syystä tämä kriittinen puhe ei kuitenkaan ole kovin hyvin mennyt läpi – kenties emme ole olleet kovin herkkiä kuuntelemaan vastarannan kiiskiä startup-buumin ja teknologiahypen keskellä? Kenties vasta maailman merkittävimmät vaalit ja poliittinen vaikuttaminen ovat tarpeeksi vakava käyttökohde, johon jokaisella on tarttumapinta?

Joka tapauksessa nyt vallalla olevan tekoälypöhinän kohdalla voisimme kenties kuunnella kritiikkoja ja akateemikkoja vähän aikaisemmin. Esimerkiksi professori Luciano Floridin teksti Should we be afraid of AI on hyvä paikka aloittaa.

Teksti: Salla-Maaria Laaksonen & Tuukka Lehtiniemi

Virtuaalinen muutto on raskasta puuhaa

Kollegamme Helsingin yliopistolta ja Tampereen yliopistolta kommentoivat tuoreessa STT:n jutussa sosiaalisen median palveluiden suosiota ja pohtivat, mikä palvelu säilyy voitokkaana tulevaisuudessakin. Tällä hetkellä tutkijat eivät näe Facebookin ylivoimalle varteenotettavia kilpailijoita, vaikka suositut kuvanjakopalvelut Pinterest ja Instragram mainitaan jutussakin.

Tutkija Janne Matikainen HY:ltä arvelee, että jos Facebook alkaa käyttää kovin härskisti hyväkseen asemaansa ja ihmisten tietoja,käyttäjät alkavat vierastaa sitä. Tutkija Auli Harju Tampereelta puolestaan veikkaa, että Facebookin suosion romahtamiseen tarvitaan jokin kriisi tai suuri muutos, esimerkiksi palvelun muuttuminen maksulliseksi.

Mielenkiintoinen kysymys kaikkiaan, paitsi palveluiden käyttäjien ja käyttämäärien, tietysti myös niiden maineen näkökulmasta. Minkälainen kolaus Googlen tai Facebookin maineelle pitäisi tulla, että käyttäjät ryhtyisivät suurin joukoin virtuaalimuuttoon? Näyttäisi siltä, että langattomien verkkojen salakuuntelusyytökset, salakuvaaminen, tai epäilyt käyttäjien yksityiselämän urkkimisesta eivät vielä riitä.

Ongelman ydin lienee siinä, että palveluista on muodostunut liian tärkeä osa jokapäiväistä arkea ja viestintää. Kun sähköpostiosoitteet eivät ole enää muistissa ja kommunikaatio kulkee Facebookin messengerin kautta, on muuttamiselle syntyneet melko suuret vaihtoehtoiskustannukset. Muuttosuunnan pitäisi olla myös selkeä ja selvä koko verkostolle, jotta sosiaalinen aspekti säilyisi. Tarvittaisiin siis selkeä haastajapalvelu.

Kurssini eräs opiskelija myös totesi osuvasti, että samanlainen denial-ilmiö on havaittavissa paitsi sosiaalisen median palveluiden kritiikissä, myös missä tahansa elintapojen parantamiseen liittyvässä viestinnässä: tiedämme kyllä, että alkoholi aiheuttaa sairauksia ja sokeri on haitallista, mutta silti kulutamme niitä säännöllisesti – keksien hyviä perusteluja toiminnallemme tai vain kieltäydymme ajattelemasta sitä liikaa. Lisäksi täytynee todeta, että sekä nautintoaineissa että sosiaalisessa mediassa taitaa olla kyse jollakin tapaa hyvin addiktiivisista tuotteista.

Suomalaisessa sosiaalisen median kentässä on esiintynyt yksi selkeä “exodus” eli palvelun hylkääminen joukolla: mikroblogin Jaikun käyttäjät joutuivat vuoden 2008 lopulla hylkäämään tutuksi käyneen alustan Googlen ostettua sen ja käytännössä jäädytettyä palvelun kehittämisen. Tällöin syynä olivat ennen kaikkea tekniset ongelmat ja palvelun laadun selkeä heikentyminen. Lopulta Google sulki palvelun kokonaan tammikuussa 2012.

Uskon itse, että juuri teknologialähtöiset syyt, esimerkiksi käytettävyyden selkeä huonontuminen tai maksullisuus ovat sellaisia konkreettisia syitä, jotka ajavat käyttäjät tekemään radikaaleja ratkaisuja, varmasti lähinnä tarpeeksi vahvojen tunteellisten reaktioiden vuoksi. Mielenkiintoista olisi nähdä, minne Facebook-käyttäjät naamakirjastaan muuttaisivat – kelpaisiko Google+ siinä vaiheena hyvänä korvikkeena?

Toinen mielenkiintoinen kysmys on, kuinka moni suomalainen fb-käyttäjä itse asiassa olisi valmis maksamaan sosiaalisesta verkostopalvelusta? Itse käytän maksullisena tällä hetkellä ainoastaan Flickr-palvelua valokuvien jakamiseen. Noin 30 dollarin vuosimaksua olen perustellut yksinkertaisesti sillä, että palvelun pro-version tuoma lisäarvo on maksun arvoinen, kun raja freemium ja preemium-palveluiden välille on vedetty sopivaan kohtaan. Lisäksi palvelun luotettavuus, aktiivinen ote kehitykseen ja käyttäjälähtöinen näkökulma kannustavat pysymään maksullisenakin käyttäjänä. Tätä listaa ei voi toistaiseksi Facebookin kohdalla esittää.

Mutta Facebookiin pätee toisaalta toinen syy, joka omaa Flickrin käyttöäni toki määrittää: palveluun on vuosien saatossa tullut sijoitettua melkoinen määrä sosiaalista pääomaa kaikkine kuvineen, tägäyksineen ja gallerioineen. Muuttaminen virtuaalisesti toisaalle vain olisi aika iso homma.

Mikä sinut saisi keräämään digiomaisuutesi ja loikkaamaan palvelusta toiseen?

Tuhat pientä viiltoa

Vastikään New York Timesissa julkaistussa kirjoituksessa yksityisyyden kuolemaa nykyaikana kuvaillaan tuhannen pienen viillon aiheuttamaksi: yksityiset tiedot vuotavat julkisiksi hitaasti ja huomaattomasti – ja niin rutiininomaisesti, ettemme enää edes hätkähdä, kun huomaamme, mitä on tapahtunut.

Näinä päivinä yksityisyydestä puhutaan paljon, useimmiten huolestuneeseen sävyyn. Kitkaton jakaminen, Facebookin uudet Timeline-profiilit ja Googlen käyttöehtouudistus kuohuttavat mieliä. Syystäkin. Huhut kuolemasta ovat kuitenkin liioiteltuja: yksityisyys on yhä tärkeää. Vaikka moni kokee olevansa vailla neuvotteluvoimaa suurien palveluntarjoajien suhteen, arkiset käytännöt yksityisyyden ja julkisuuden tasapainottelemiseksi sosiaalisten suhteiden tasolla ovat moninaisia.

Parin viikon päästä yksityisyysteeman parissa työskennellään CSCW 2012 Workshop on Reconciling Privacy with Social Media -työpajassa, jossa tinafoliohatuilla suojautumisen sijaan mietitään, miten yksityisyyspäämääriä ja sosiaalisen median hyötyjä voitaisiin sovittaa yhteen nykyistä paremmin. Osallistumme tapahtumaan yhdessä kollegoideni Coye Cheshiren (UC Berkeley) ja Kai Huotarin (HIIT) kanssa kertomalla vireillä olevasta kyselytutkimuksestamme, joka keskittyy valokuvien verkossa jakamisen problematiikkaan ja yksityisyydenhallintaan. Positiopaperimme Privacy Management Strategies and Online Photo Sharing: A Pilot Survey on vapaasti luettavissa.

Arkipäiväistä profiilityötä

Oman profiilin ylläpitäminen yhteisöpalvelussa on arkipäiväistynyt muutamassa vuodessa. On Facebook, Twitter, Last.fm, Foursquare, Google+ ja lukematon liuta muita. Käyttäjätunnuksen luominen on tavallisesti nopeaa ja (päällisin puolin) ilmaista.

Profiili, tai laajemmin oma läsnäolo tietyssä palvelussa, ei kuitenkaan ole staattinen, kertaheitolla hoidettava homma. Meidän tutkimuksemme pureutuu ihmisten tapoihin hallita ja työstää verkkopalveluissa itsestään antamiaan vaikutelmia. Yhteisöpalvelut tarjoavat kasvokkaiseen vuorovaikutukseen verrattuna uusia mahdollisuuksia ja vapauksia itsensä esittelemiseen, mutta samalla profiilin ylläpidon koetaan vaativan vaivannäköä ja vastuunkantoa. Tästä johtuen olemme päätyneet kuvaamaan ilmiötä käsitteellä profiilityö.

Matkasimme Suvin kanssa toissaviikolla Kööpenhaminaan puhumaan tällä hetkellä työn alla olevasta tutkimuksestamme, jossa tarkastelemme profiilityön suhdetta yhteisöpalvelun sisällönjakomekanismeihin. Tutkimus sovittelee yhteen ja kehittelee edelleen kahta viime keväänä julkaistua tutkimusviipaletta. Tarkastelemme Last.fm-palvelua, jossa käyttäjät voivat jakaa musiikinkuuntelutietonsa automaattisesti, ja toisaalta Facebookia, jossa sisältö on tähän asti jaettu pala kerrallaan, julkaisunappia painamalla. Facebookin tänä syksynä f8-kehittäjäkonferenssissaan julkistama visio kitkattomasta sisällönjaosta tekee työstämme jopa yllättävän ajankohtaista.

Automaatiota tai ei, käyttäjät näkevät vaivaa hallitakseen heistä palvelun kautta välittyvää kuvaa, vaikkeivät heidän kohtaamansa haasteet ja niiden selättämiseksi keksityt keinot aina samoja olekaan. Ihmiset keksivät monenlaisia keinoja sosiaalisen ympäristönsä hallitsemiseksi myös silloin, kun ympäristö on teknologisesti välittynyt.

Palveluiden tarjoamat yksityisyysasetukset ovat vain pieni, joskin tärkeä, osa profiilityöhön käytettävää työkalupakkia. Meidän tämänhetkistä työtämme on ymmärtää, mitä kaikkea muuta pakkiin sisältyy ja millä perusteella yhteisöpalveluiden käyttäjät päätyvät poimimaan sieltä tietyntyyppisiä välineitä kohtaamiensa ja haasteellisiksi kokemiensa tilanteiden ratkaisemiseksi.

Lisätietoja:

Lampinen, A., Lehtinen, V., Lehmuskallio A., & Tamminen, S. (2011) We’re in It Together: Interpersonal Management of Disclosure in Social Network Services. CHI’11 Proceedings of the annual conference on Human factors in computing systems. ACM New York, NY, USA. (konferenssiesitys Slidesharessa)

Silfverbeg, S., Liikkanen., A.L. & Lampinen, A. (2011) I’ll Press Play, but I Won’t Listen: Profile Work in a Music-Focused Social Network Service. CSCW’11: Proceedings of the ACM 2011 conference on Computer supported cooperative work. ACM New York, NY, USA. (konferenssiesitys Slidesharessa)