Poliittiset aktivistit käyttävät usein huumorin keinoja asettaakseen vastustajiaan naurunalaiseksi – ja toisaalta saavuttaakseen mediahuomiota. Tunnetuimpia esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi maailmanlaajuista huomiota saanut korporaatiokriittinen The Yes Men -ryhmittymä tai kulutuskulttuuria kritisoiva mainosparodioita tuottava Adbusters-järjestö.
Tammikuussa julkaistussa artikkelissamme tutkimme Loldiers of Odin -ryhmän viestinnällisiä protestikäytäntöjä. Loldiers on alkuvuodesta 2016 syntynyt pelleperfomanssi, joka ilmestyi kaduille ja verkkoon kritisoimaan ja parodioimaan Soldiers ja Odin -järjestön katupartiointia. Loldiersit pukeutuivat värikkäiksi pelleiksi, ja naamioituneina liittyvät seuraan SOO:n katupartiointitapahtumiin.
Loldiersin strategia oli siis eräänlainen naiivi ja absurdi identiteettivarkaus, mikä onkin tunnistettu yhdeksi huumoriaktivismin tyypilliseksi muodoksi. Pellet tanssivat, lauloivat ja ilakoivat kadulla päätavoitteenaan tuoda omien sanojensa mukaan “rakkautta ja iloa kaduille” sekä suojata ihmisiä “sellaisilta maallisilta vaivoilta” kuten banaaninkuorilta. Nämä kielikuvat ovat metaforisia vertauksia, jotka pyrkivät tekemään naurunalaiseksi SOO:n partioinnin pääväitteen: kaduilla täytyy partioida, koska siellä on vaarallisia maahanmuuttajia.
Tutkimme Loldiersin performanssia analysoimalla sekä pellejen viestinnän retorisia strategioita että sitä, minkälaista verkkokeskustelua ja mahdollista yhteiskunnallista liikehdintää pellet saivat aikaiseksi. Digitaalinen ulottuvuus olikin protestille tärkeä: Kadulla tanssivia pellejä oli mukana ehkä tusinan verran, mutta Facebook-sivulla protestiin osallistui vuoden 2016 aikana tavalla tai toisella yli 14 000 uniikkia käyttäjää.
Loldiers on monella tapaa tyypillinen hybridin media-ajan protesti-ilmiö. Se viestii useilla eri digitaalisilla alustoilla, pyrkii tekemään räväköitä ja visuaalisesti kiinnostavia viestejä, jotka herättävät yleisön ja uutismedian huomion. Pellejen strategian kulmakiviä olivat vastavoiman SOO:n tekeminen naurunalaiseksi parodian keinoin sekä äärioikeiston puhetapojen vääristely laajemminkin. Samalla he pyrkivät mobilisoimaan suvaitsevaisia yleisöjä – Loldiersin termein ystäviä tai pellehenkisiä — yhteiseen, humanitaarisia arvoja edistävään rintamaan.
Loldiersin ironinen retoriikka osoittautui toimivaksi. Perfomanssi herätti keskustelua ja saavutti kansallista ja kansainvälistä medianäkyvyyttä. Pellet muun muassa kutsuttiin aamutelevisioon haastatteluun – ja studiossa todella nähtiin pellet pelleilemässä. Tässä mielessä protestia voinee pitää onnistuneena. Samalla tutkimuksemme kuitenkin osoitti, että humoristinen parodiaperformanssi ja hyvin kuvainnollinen kieli, jolle koko performanssi rakentuu, on vaikea poliittisen aktivismin strategia.
Polyseeminen ironia on väistämättä monitulkintaista. Siksi yleisö helposti lukee viestejä omista oletuksistaan käsin. Riski on, että aiottu merkitys ei sellaisenaan välity. Ovelasti muotoiltu metaforinen kieli ei välttämättä avaudu kaikille, ja eri yleisöt saattavat käyttää sitä vain vahvistamaan olemassa olevia näkemyksiään. Keskustelut Loldiersin Facebook-sivuilla päätyivät tyypillisesti väittelyyn Loldiersin protestin tyylistä ja oikeutuksesta sen sijaan, että olisi keskusteltu varsinaisesta aiheesta: yhdenvertaisuudesta tai SOO:n katupartioinnin oikeutuksesta.
Huumori näyttäisi tarjoavan houkuttelevan, erilaisen tavan jonka kautta verkkokeskustelijat voivat osallistua poliittiseen keskusteluun. Se saattoi olla erityisen tervetullutta siinä polarisoituneessa ilmapiirissä, joka monilla verkkoalustoilla vallitsi niin sanotun Euroopan pakolaiskriisin vuosina. Paradoksaalisesti huumori kuitenkin ohjaa keskustelua enemmän metatasolle alkuperäisen poliittisen aiheen asemesta, ja samalla polarisoi jo entisestään polarisoitunutta keskustelua. Tutkijat ovatkin esittäneet, että huumorintekijän on tärkeää toisinaan astua ulos parodiaroolista saavuttaakseen yleisöjen luottamuksen.
Kuten esimerkiksi John C. Meyer on aiemmin todennut, poliittinen huumori toimii sekä erottavana että yhdistävänä tekijänä. Se voi luoda yhteisön, joka nauraa yhdessä. Samalla se myös rakentaa rajaa vitsin ymmärtävien ja ymmärtämättömien välille — tai niiden välille, jotka sallivat vakavasta aiheesta vitsailun ja jotka eivät. Näiden mekanismien hallinta voi osoittautua mahdottomaksi digitaalisessa aktivismissa, jossa käyttäjät liikkuvat sukkelasti mediamuodosta toiseen ja muodostavat nopeasti ryhmittymiä poliittisten tai affektiivisten väittämien taakse.
– –
Teksti: Salla-Maaria Laaksonen, dosentti, VTT, Helsingin yliopisto
Pohjautuu julkaisuun: Laaksonen, S.-M., Koivukoski, J., & Porttikivi, M. (2021). Clowning around a polarized issue: Rhetorical strategies and communicative outcomes of a political parody performance by Loldiers of Odin. New Media & Society. https://doi.org/10.1177/1461444821989621
Rajapinta 