teknologia

https://www.flickr.com/photos/nickharris1/8026290210 — Photo: Nick Harris

Eilen tulevaa syyslukukautta juhlistettiin valtiotieteellisen tiedekunnan sisäpihalla sidosryhmille suunnatun kesäjuhlan merkeissä. Pidimme yhdessä Mika Pantzarin kanssa tapahtumassa lyhyen dialogipuheenvuoron aiheesta teknologia, demokratia ja kansalaisuus. Ohessa oma pointtini lyhyesti.

Teknologia on osa sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia valtarakenteita.

Suomalaiset yhteiskuntatietelijät ovat yllättävän vähän kiinnostuneita teknologiasta ottaen huomioon kuinka keskeisessä roolissa se arjessamme on. Samaan aikaan julkisuudessa on tällä hetkellä on kovasti vallalla eräänlainen uus-deterministinen puhe teknologiasta: väitteet siitä, kuinka algoritmit määrittelvät kaiken julkisen tilan, kertovat olemmeko sairaita vai emme, ja kuinka tekoäly saavuttaa pian tietoisuuden ja valloittaa maailman. Näissä puheissa teknologia nähdään toimijana, joka tuntuu olevan ihmiskontrollin ulottumattomissa.

Tutkijoina, asiantuntijoina ja kansalaisina meidän pitäisi ymmärtää paremmin niitä taloudellis-poliittisia rakenteita, jotka vaikuttavat teknologian taustalla. Vain siten osaamme paremmin suhteuttaa myös yllä kuvattua puhetapaa todellisuuteen.

Teknologisen kansalaisuuden näkökulmasta on merkittävää, että teknologialla tai tarkemmin teknologiayrityksillä on rakenteellista valtaa, joka määrittelee arkeamme ja julkisuuden rakennetta. tätä valtaa käyttävät ennen kaikkea isot amerikkalaisyritykset – le GAFA, eli Google, Apple, Facebook ja Amazon – joiden toimintalogiikkaa ohjaavat taloudelliset intressit. Tämä huolimatta siitä, että niiden mainospuheissa käytetään jatkuvasti kulttuurillista ja sosiaalista retoriikkaa [1].

Siksi teknologinen kansalaisuus tapahtuu tällä hetkellä kaupallisessa kontekstissa ja on kiinni markkinavetoisessa logiikassa: somekohut, Trumpin twiitit ja yhtä lailla myös perinteinen media ohjautuvat pääasiassa talouden logiikalla.

Markkinavetoinen teknologinen kansalaisuus on somekohuja ja närkästymistä, joita sitten mitataan ja analysoidaan, ja joista tehdään uutisia. On vaarana, että tälainen pulina jää vain pulinaksi, jossa äänekäs vähemmistö vie näkyvyyden (cf. Marcuse ja repressiivinen toleranssi [2]). Luulemme osallistuvamme ja tekevämme politiikkaa, mutta todellisuudessa luomme vain kohun ja datapisteitä markkinoijalle.

Ehkä demokraattisempi teknologinen kansalaisuus voisi olla teknologian käyttöä suoraan kontaktiin valtaapitävien kanssa, erilaisia osallistavia teknologiaprojekteja ja jalkautumista poliitikkojen ja virkamiesten taholta?

Teknologian tutkimuksessa onkin viime aikoina korostettu niin sanottua vastavuoroisen rakentumisen näkökulmaa (mutual constitution of technology). Sanarimpsu tarkoittaa sitä, että teknologia ja ihmistoimijat vaikuttavat toisiinsa ja teknologian merkitys ja käyttötavat rakentuvat sosiaalisen toiminnan kautta.

Tässä mielessä meillä on kansalaisina ja kuluttajina väistämättä myös valtaa vaikuttaa siihen minkälaiseksi teknologia muodostuu, miten sitä käytetään ja miten se ymmärretään. Tätä valtaa kannattaa käyttää: kehittää uusia tapoja käyttää olemassa olevaa teknologiaa demokratian edistämiseen, pitää yllä tietoisuutta teknologian taustalla olevista voimista, ja tuoda rohkeammin yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa myös teknologian kehitykseen.

* *

[1] Van Dijck, J., & Nieborg, D. (2009). Wikinomics and its discontents: a critical analysis of Web 2.0 business manifestos. New Media & Society, 11(5), 855–874. http://doi.org/10.1177/1461444809105356

[2] https://en.wikipedia.org/wiki/A_Critique_of_Pure_Tolerance

Screen Shot 2017-06-06 at 00.19.27 VTM Salla-Maaria Laaksonen eli allekirjoittanut väittelee 16.6.2017 kello 12 Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta “Hybrid narratives – Organizational Reputation in the Hybrid Media System“. Tervetuloa mukaan väitöstilaisuuteen kuulemaan akateemista debattia organisaatiomaineesta ja verkkojulkisuudesta! Alla lyhyt yhteenveto tutkimuksesta.

***

Tutkin väitöskirjassani sitä, miten yrityksiä ja muita organisaatioita koskevat mainetarinat muodostuvat hybridissä mediatilassa. Tutkimusongelma on kaksitahoinen: tutkin, miten uusi viestintäympäristö vaikuttaa organisaatiomaineen muodostumiseen, ja toisaalta sitä, minkälaisia kognitiivisia ja emotionaalisia vaikutuksia maineella ja mainetarinoilla on. Hybridi mediatila on viestinnän tutkimuksen tuoreehko käsite (Chadwick 2013), joka pyrkii ymmärtämään nykyistä mediamaisemaa. Hybridiys viittaa eri mediamuotojen sekoittumiseen: sosiaalisen median ja perinteisen median sisällöt ja muodot elävät verkkojulkisuudessa vahvasti sekoittuneena.

Tarkastelen väitöskirjassani hybridia mediatilaa tarinankerronnan paikkana. Tästä näkökulmasta jokainen blogikirjoitus tai twiitti on pieni kertomus, jollaisia teknologia kutsuu meitä kertomaan arjesta ja kokemuksistamme. Monet kertomuksista käsittelevät suorasti tai epäsuorasti yrityksiä ja muita organisaatioita – jolloin ne ovat määritelmällisesti mainetarinoita. Niitä on jaettu arjessa aikaisemminkin, mutta teknologia mahdolistaa uudenlaista tarinankerrontaa: tarinat leviävät lähipiiriä laajemmalle, ne arkistoituvat, ja nistä tulee etsittäviä ja muokattavia.

Osa verkon teknologioista toimiikin tarinankerronnan apuvälineinä hyvin erityisellä tavalla: ne järjestävät, kuratoivat ja muovaavat kertomuksia yhdistämällä erilaisia tarinanpalasia yhteen näkymään. Näin toimii esimerkiksi joukkovoimin ylläpidetty tietosanakirja Wikipedia tai verkon sisältöä penkovat hakukoneet. SIksi hybridissä mediassa maineen tarinankertojina toimivat sekä ihmistoimijat että teknologia yhdessä. Väitöskirjani pohjalta esitänkin, että teknologia muuttaa niitä tapoja, joilla sidosryhmät kertovat tarinoita organisaatioista. Verkkojulkisuuden alustoilla syntyvissä tarinoissa sekoittuvat paitsi eri mediamuodot, myös faktat ja mielipiteet sekä rationaalinen ja emotionaalinen sisältö.

Väitöskirjani korostaakin tunteiden merkitystä maineelle. Niin maineen tutkimuksessa kuin erilaisissa mainemittareissakin on perinteisesti keskitty rationaalisiin ominaisuuksiin: tuotteiden laatuun, johtajuuteen, taloudelliseen menestykseen. Maine näyttäisi kuitenkin olevan yhtä paljon myös emotionaalinen käsite. Organisaatioita käsittelevät kertomukset verkossa ovat hyvin tunnepitoisia: yritysten kanssa ihastutaan ja vihastutaan, niiden ympärille rakentuu faniyhteisöjä ja vihaisia kohuyhteisöjä. Teknologian ominaisuudet emoji-hymiöistä tykkää-nappulaan myös kannustavat ilmaisemaan tunteita.

Eikä tunteissa ole kyse vain ilmaisusta. Väitöskirjan osatutkimuksessa osoitettiin, että hyvä ja huono maine näkyvät eri tavoin koehenkilöiden kehollisissa reaktioissa, kun he lukevat yritystä koskevia verkkouutisia tai verkkokommentteja. Maine on siis myös tulkintakehys: tiedostamaton, kehollinen reaktio, joka ohjaa ihmisen toimintaa esimerkiksi ostoksilla valintatilanteessa.

Mainetutkimuksen näkökulmasta rakennankin työssäni uudenlaista kulmaa mainetutkimukseen. Mainetta on perintisesti tutkittu joko organisaation taloudellisena voimavarana tai tulkinnallisena elementtinä sidosryhmien mielissä. Tässä työssä määrittelen maineen viestinnällisenä ilmiönä, joka on olemassa yksilöiden tulkintakehyksenä sekä sosiaalisesti rakentuneina narratiiveina. Mainenarratiiveilla on kuitenkin myös mitattavia vaikutuksia niitä lukeviin ihmisiin ja heidän tulkintakehyksiinsä. Siksi sekä maine että mainetarinat ovat organisaatioille aineetonta pääomaa.

Väitöskirja koostuu viidestä artikkelista ja yhteenvetoluvusta. Artikkeleissa on käytetty neljää eri aineistoa: viestinnän ammattilaisten haastatteluja, sosiaalisen median verkkokeskusteluaineistoja, Wikipedia-aineistoa sekä psykofysiologisia mittauksia. Näin ollen tutkimus yhdistää metodisesti laadullista, narratiivista analyysia kokeelliseen tutkimukseen.

***

TLDR; “Hybridi mainetarina syntyy kun ja yhdessä käyttäen apunaan, muodostavat , jotka verkkojulkisuudessa ja ja joilla on vaikutuksia :lle.” (ref. Your Research, emojified)