Yhteiskuntamme on läpikotaisin medioitunut. Joukkoviestimillä on suuri valta siihen, mitä saamme tietää maailman tapahtumista ja millaiselle pohjalle rakennamme omat käsityksemme ja mielipiteemme. Käytämme jatkuvasti erilaisia medialaitteita – tietokoneita, pelikonsoleita, tabletteja ja älypuhelimia – niin kuluttaaksemme mediasisältöjä kuin viestiäksemme toisten ihmisten kanssa. Harvassa ovat sellaiset hetket, joina emme jollain tavalla käyttäisi mediaa tai altistuisi sen sisällöille. Erityisesti älypuhelin on läsnä miltei jokaisessa elämämme hetkessä.
Älypuhelimen suorastaan erottamaton integraatio osaksi arkeamme johtuu sen monipuolisuudesta. Älypuhelimeen on sisällytetty valtava määrä muita mediaesineitä ja -laitteita: älypuhelimella voi muun muassa pelata, katsoa videoita, maksaa laskuja, laskea päivän aikana otettuja askelia, hallita nettiin yhdistettyjä kodinkoneita ja viestiä. Lisäksi älypuhelin säilyttää muun muassa muistiinpanojamme, kalenteriamme, toisten ihmisten kanssa käymiämme keskusteluita, visuaalisia ja äänellisiä tallenteitamme sekä biometrisiä tunnisteitamme. Ei ole mielestäni liioiteltua väittää, että älypuhelimesta on tullut päänsisäisen muistimme jatke.
Ihminen itsensä ulkopuolella
Pro gradu -tutkielmassani ”Älypuhelin ihmismuistin jatkeena” tarkastelin älypuhelinta oman bio-orgaanisen kehonsa ulkopuolelle laajentuneen ihmisen muistin jatkeena. Ihmisen laajenemisesta kehonsa ulkopuolelle niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla ovat kirjoittaneet muun muassa mediateoreetikko Marshall McLuhan [1], paleoantropologi Andrée Leroi-Gourhan [2] ja filosofi Bernard Stiegler [3]. Leroi-Gourhanin mukaan evoluution edetessä eläinten ruumiinosat ovat kehittyneet vastaamaan eläimen tarpeisiin ja sen elinympäristön asettamiin vaatimuksiin, mutta ihminen on vastaavasti kehittänyt omaa olemistaan kehonsa ulkopuolella [4]. Ravulle kehittyi sakset, ihminen keksi kivikirveen. Stiegler kutsuu tätä ihmiseen liittyää bio-orgaanisen kehon ulkopuolista kehitystä geenien ulkopuoliseksi evoluutioksi [5]. Kivikirves – ja käytännössä koko materiaalinen todellisuutemme – on siis osa ihmisen evoluutiota ja näin ollen osa ihmistä. Näin ajateltuna myös älypuhelin on ihmisen osa.
Stieglerin mukaan ihminen on sijoittanut muistiaan itsensä ulkopuolelle niin tahallaan kuin vahingossa koko olemassaolonsa ajan [6]. Muistimme on jatkunut bio-orgaanisen kehomme ulkopuolelle samaan tapaan kuin muutkin kapasiteettimme; muisti ei siis ole erityistapaus.
Älypuhelin ihmismuistia jatkamassa
Tutkielmani perusteella älypuhelin on ihmisen muistin aktiivinen medium – materiaalinen välitin, joka jatkaa ja myös oma-aloitteisesti laajentaa bio-orgaanista ihmismuistia ulospäin laitteen käyttäjältä piiloon jäävin tavoin ja hänelle tuntemattomiin sijainteihin ja tarkoituksiin. Puhelimen omaan laitehistoriaan suhteutettuna tämä ei ole uutta kuten ei sekään, että älypuhelimella on mahdollista säilöä sisältöä hyvin monenlaisissa formaateissa. Erityisesti jos vertaillaan 1990-luvun lopun tai 2000-luvun alun internetyhteydetöntä matkapuhelinta nykyiseen älypuhelimeen esineenä tai laitteena, muistin toiminnan kannalta mikään ei äkkiseltään vaikuta muuttuneen ainakaan kovin perustavasti. Tarkasteluni pohjalta esiin nousee kuitenkin kolme muutosta, joita voi pitää ihmisen, älypuhelimen ja muistin suhdekimpun kannalta sekä erityisinä että erityisen tärkeinä.
Ensinnäkin älypuhelimen kautta pilvipalveluihin tallentuvat tietomme sijaitsevat fyysisesti paikoissa, joiden sijaintia ja toimintalogiikkaa emme tunne tai hallitse. Suurin osa puhelimeen tallentamistamme sisällöistä on sellaisia, joita pystymme käyttämään puhelimella, mutta tiedostomuotoon muutetun sisällön sijainti on meille tuntematon. Näin ollen on myös epävarmaa, ketkä tietoihimme pääsevät käsiksi. Kuten ihminen, myös puhelin on laajentunut oman ”kehonsa” ulkopuolelle.
Toiseksi: Jotta älypuhelin pysyisi toimintakykyisenä, sitä tulee päivittää. Emme omista puhelimiamme yksin, vaan laitevalmistajat ja sovelluskehittäjät pääsevät muokkaamaan niiden toimintaa hyvin vapaasti. Muutosten yhteydessä osa tiedostoista saattaa muuttua käyttökelvottomiksi tai niiden järjestys älypuhelimessa saattaa vaihtua, mikä vaikeuttaa oikean sisällön löytämistä. Hakutoimintojen avulla teemme jatkuvasti hakuja älypuhelimeen sijoittamaamme muistiin, sillä emme voi järjestellä sitä meille intuitiivisella tavalla.
Kolmanneksi: Älypuhelin laajentaa muistiamme meistä riippumatta. Muiden esineiden internetiin kytkeytyvien laitteiden tapaan älypuhelin kerää ja tallentaa dataa elämästämme taukoamatta monissa eri formaateissa. Nämä tiedot eivät missään vaiheessa päädy meidän itsemme nähtäville, vaan ne osoitetaan hyödyntämään kaupallisten toimijoiden ja valtiollisten tahojen intressejä. Samalla puhelimen autonomisuus ohjaa käytöstämme ja sitä, mitä ylipäätään muistamme, kun puhelin oma-aloitteisesti muistuttaa meitä tasan vuosi sitten ottamastamme kuvasta, ilmoittaa lähestyvästä tapaamisesta, jonka ohjelmisto on oma-aloitteisesti poiminut sähköpostistamme, tai kun pelisovellus ilmoittaa uudesta tapahtumasta pelissä. Puhelin määrittää, mitä meidän kannattaa muistaa.
Kun puhelin on joka tapauksessa aina mukanamme, siihen on laitevalmistajien kannalta mielekästä lisätä yhä uusia toiminnan mahdollisuuksia, jotka vuorostaan lisäävät puhelimen käyttöä entisestään ja tekevät siitä yhä tärkeämmän jokapäiväisen elämämme kannalta. Uskon, että myös ihmismuistin ja puhelimen välinen integraatio kiihtyy, kunnes korvaamme älypuhelimen jollakin vielä helpommin mukana pidettävällä medialla.
Kirjoittaja: Ilona Vanhakartano, museoamanuenssi, Liedon Vanhalinna -säätiö
Kirjoittaja on Rajapinta ry:n pro gradu -palkinnon voittaja 2022. Pro gradu työ on ladattavissa täältä.
Lähteet:
[1] McLuhan, Marshall, Ihmisen uudet ulottuvuudet. WSOY: 1984. Alkup. Understanding media: The extensions of man. McGraw-Hill: New York 1964.
[2] Leroi-Gourhan, André, Gesture and speech. The MIT Press: Cambridge & Lontoo 1993. Alkup. La geste et la parole. Editions Albin Michel: Pariisi 1964.
[3] Stiegler, Bernard, ”Memory”. Teoksessa Mitchell, W. J. T. & Hansen, M. (toim.), Critical terms for media studies. The University of Chicago Press: Chicago & Lontoo 2010, sivut 64–87.
[4] Leroi Gourhan 1993, 132, 237, 242–251.
[5] Stiegler 2010, 65.
[6] Stiegler 2010, 67.
Rajapinta 