Politiikkaa ja demokratiaa käyttöliittymätutkimuksen näkökulmasta

Politiikka ja demokratia ovat hankalia termejä: ne voivat viitata niin valtiomuotoon, päätöksentekojärjestelmään, yhteisesti sovittuihin sääntöihin, organisaation toimintaan tai vaikka mihin muuhun. Viimeistään nyt on ilmeistä kaikille, että teknologiat vaikuttavat siihen, kuinka demokratia toimii ja politiikka muotoutuu. Ajankohtaisista esimerkeistä mainittakoon presidentti Trumpin sosiaalisen median aktiivisuus ja markkinointi tai kansalaisaloitteiden keräämiseen tarkoitettu verkkoalusta.

Tutkimuskirjallisuudessa teknologian ja demokratian sekä politiikan yhteys on toki ollut esillä jo pitkään. Esimerkiksi Dahlberg (2001) sekä Becker (2001) molemmat kuvittelivat, että teknologia voi parantaa demokraattista osallistumista ja mahdollistaa avoimemman sekä keskustelevamman kansalaisosallistumisen. Toisaalta, esimerkiksi Hindman (2009) on korostanut uuden teknologian mahdollisesti haittaavan demokraattisen yhteiskunnan kehittymistä esimerkiksi hakukoneiden ottaessa vallan informaation välityksestä. Tätä kirjallisuutta on runsaasti ja kolme lähdettä ei tee kunniaa kaikille ajatuksille, joita on esitetty. Minua kiinnosti kuitenkin tarkemmin tietyn tieteenalan – käyttöliittymätutkimuksen – näkökulma tähän tematiikkaan. Käyttöliittymätutkijoilla on keskeinen rooli teknologian ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen tutkimisessa, jolloin teknologian ja yhteiskunnan välinen vuorovaikutus olisi varmaan heille kiinnostava aihepiiri.

Yhteensä erilaisilla politiikka- ja demokratia-avainsanoilla artikkeleita löytyi noin 500 kappaletta ACM Digital Librarystä. Tämä voi tuntua paljolta, mutta 1980-luvun alusta syntyneelle yhteisölle artikkelit ovat kuin tippa meressä ja muodostavat noin prosentin käyttöliittymätutkimuksen kokonaisjulkaisuista. Esimerkiksi sosiaalista mediaa on tutkittu noin 1200 artikkelin voimin ja tekstin syöttämistä päälle 300 artikkelin voimin. Systemaattisesti luokittelemalla tunnistin politiikka- ja demokratia-kirjallisuudesta 14 erilaista lähestymistapaa politiikkaan.

Selkeästi isoin ryhmä oli akateemisen yhteisön ylläpitämiseen keskittyneet artikkelit, esimerkiksi työpatjakuvaukset, paneelit ja muut keskustelutilaisuudet. Myös yllättävän monissa esipuheissa mainitaan politiikka sanana, mikä ilmaisee yhteisön mielenkiintoa poliittisia aiheita kohtaan. Ei ole kuitenkaan täysin ilmeistä, johtaako tämä yleinen mielenkiinto akateemiseen tutkimukseen.

Samoin politiikka ja demokratia sallivat käsittelyn monista näkökulmista. Toisaalta, politiikalla voitiin viitata organisaatioihin ja niissä tapahtuvaan sisäiseen politikointiin tai kansalaisjärjestöihin poliittisina toimijoina. Samaan aikaan julkisten palveluiden tuottaminen ja palautteen antaminen tai julkisten palveluiden saavutettavuus ovat myös kysymyksiä demokratiasta ja politiikasta.  Politiikkaan liittyy olennaisesti myös kommentaarit mitä erilaisimmista policyistä käyttöliittymätutkimuksen alalla.

Edelliset esimerkit jo osoittavat, että aihepiirit ovat hyvin erilaisia ja niillä ei välttämättä ole kovinkaan paljon tekemistä toistensa kanssa. Myös teknologian saatavuuden paraneminen (demokratisoituminen) sekä keskustelu arvoista, yhteiskunnasta ja teknologiasta liittyvät artikkelihaussa demokratiaan ja politiikkaan.

Sosiaalinen media on tietysti osana analyysiä, sen voi nähdä jopa kolmena erilaisena lähestymistapana. Tutkijat ovat keskittyneet poliittiseen viestintään eli tutkineet miten sosiaalinen media toimii esimerkiksi vaalien tai muiden isojen poliittisten tapahtumien alla. Toisaalta, menetelmällisesti painottuneet tutkijat liittyvät politiikkaan ja demokratiaan varsin vähäisesti: poliittinen keskustelu muodostaa heille hyvän aineiston, johon soveltaa uusimpia (koneoppimis)menetelmiään ja miettiä niiden toimivuutta. Lisäksi uutisten valikoivasta lukemisella on selvästi oma yhteisönsä.

Kaiken tämän keskellä on vielä kaksi kirjallisuusryhmää, jotka yhteiskunnan vaikuttamisen kannalta ovat mielenkiintoisia. Jotkut tutkijat ovat miettineet, miten teknologia voisi tukea naapurustoja ja niihin osallistumista. Toisaalta, osa tutkijoista on keskittyneet pohtimaan osallistumisen teknologista tukemista ja käyttöliittymätutkimuksen mahdollisuuksia siinä.

Mitä tästä kaikesta siis voi sanoa? Päänsäryn lisäksi kirjallisuuskatsaus näyttää, että demokratian ja politiikan sateenvarjo on käyttöliittymätutkimuksessa varsin laaja. Tämä ei ole välttämättä yllätys, mutta käsitteiden – kuten ”civic engagement” käyttö eri konteksteissa voi sotkea akateemista yhteisöä ja haitata omalle tutkimukselle keskeisten artikkelin löytämistä.

Olen nyt käymässä läpi tarkemmin kirjallisuutta osallistumisen tukemisesta. Mitä osallistumisen tutkimuksen yhteisö voisi oppia käyttöliittymätutkijoilta ja toisaalta mitä käyttöliittymätutkimusyhteisö voisi hyötyä yhteiskuntatieteestä? Puhun näistä ajatuksista tarkemmin 11.4. maksuttomassa HY+aamu-tilaisuudessa.

 

Keskustelukuplia ja kaikukammioita – missä on demokratian dialogi verkossa?

AmitBorade_17841847105_778599506a_z
(cc) Amit Borade @Flickr

Blogikirjoitus on rinnakkaispostaus Oikeusministeriön #suomi100-blogista.

Yhteiskunnallisen verkkokeskustelun kuplautuminen on ollut vahvasti huolenaiheena julkisessa keskustelussa. Onko teknologia, jonka piti mahdollistaa kaikkien kansalaisten osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun, sittenkin sulkenut meidät kaikukammioihin huutelemaan samanmielisten kanssa?

Kuplakeskustelun avasi Eli Pariser (2011) kirjallaan Filter Bubbles, jossa hän osoitti, kuinka eri puolueita kannattavat käyttäjät saavat hakukoneesta samalla hakusanalla aivan erilaisia tuloksia. Samaa ilmiötä on kauhisteltu muun muassa Facebookin kohdalla. Yleisradion toimittaja loi muukalaisvihamielisen feikkiprofiilin Facebookiin ja osoitti, miten muutamassa kuukaudessa käyttäjä sulkeutui vihakuplaan.

Kuplautumisen taustalla on teknologiajättien bisneslogiikka, jossa pyrkimyksenä on maksimoida käyttäjän palveluissa viettämä aika. Uutisvirta ei harjoita journalistista harkintaa, vaan oppii aiemmasta käyttäytymisestä. Facebookissa on tuhansia eri attribuutteja määrittämässä uutisvirtaamme sisältöä – mitä valtaosa käyttäjistä ei edes tiedosta. Sen sijaan he kehittävät luovasti erilaisia sosiaalisia perusteluja sisältöjen piiloutumiselle.

Kuplissa ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan teknologiasta. Sosiaalipsykologia on pitkään tarkastellut sosiaalisen identiteetin muodostumista ja ryhmien merkitystä. Ryhmässä mielipiteet yhtenäistyvät ja ryhmä alkaa suosia omaa ryhmäänsä toisten ryhmien kustannuksella. Lisäksi meillä on vahva taipumus tykästyä ärsykkeisiin, joille altistumme toistuvasti. Kun luemme samaa sisältöä uudelleen ja uudelleen, se alkaa tuntua normaalilta ja hyväksyttävältä.

Kuplautuminen on siis luonnollista, mutta on selvää, että viestintäteknologialla on sitä tukevia ominaisuuksia. Sosiaalinen media mahdollistaa sen, että samalla tavalla ajattelevat ihmiset voivat päätyä kaikukammioihinsa jakamaan virheellisiä väitteitä keskenään myös omaa lähituttavien piiriä laajemmalle.

Kuplasta ulos pääseminen vaatii työtä. Informaatiotulvan keskellä on mahdollista etsiä kattavasti eri mielipiteitä ja vertailla niitä. Käytännössä ihmiset eivät kuitenkaan tee niin, vaan tyytyvät ensimmäisiin tarjokkaisiin. Edelmanin luottamustutkimuksen mukaan hakukoneiden puolueettomuuteen luotetaan enemmän kuin uutismediaan.

Kuplilla pelotteluun liittyy kuitenkin riski siitä, että kaikki verkossa käytävä keskustelu latistetaan kuplissa tapahtuvaksi arvottomaksi huuteluksi, johon teknologia meidät ajaa. Verkkokeskusteluissa käydään myös asiallista poliittista keskustelua ja nostetaan esille kansalaisten huolia. Kuplat tai algoritmit eivät tee niistä vähemmän todellisia. Teknologia ei ole irrallinen yhteiskunnasta eikä mullista sitä kertaheitolla, vaikka vastuuta halutaan mielellään sälyttää teknologialle.

Algoritmeilla ja teknologialla pelottelun sijaan meidän tulisi paremmin ymmärtää niiden hybridi luonne: algoritmit ovat tasan yhtä hyviä kuin mekin. Ihmisten toimintatavat ja virhekäsitykset siirtyvät niihin ohjelmoinnin tai koneoppimisen kautta. Hakukone ja uutisvirrat suoltavat sisältöä, josta ne arvelevat etsijän pitävän aiemman verkkokäyttäytymisen perusteella. Teknologia tuottaa kaikukammioita, koska ihmiset ovat sosiaalisessa toiminnassa mieluiten oman viiteryhmänsä kanssa. Tekoälybotti oppii päivässä rasistiseksi vihapuhujaksi muita Twitter-käyttäjiä seuraamalla. Työnhakualgoritmi syrjii tummaihoisia, koska se oppii käyttäytymismallin aiemmasta aineistosta.

Kupla- ja algoritmikauhistelun sijasta tarvitsemme paitsi sosiaalipsykologista ymmärrystä omasta toiminnastamme, myös algoritmilukutaitoa: ymmärrystä siitä, miten julkisuus rakentuu sosiaalis-teknologisena järjestelmänä, ja miten voimme itse siihen vaikuttaa. Kriittisyys sisältöjä ja lähteitä kohtaan on tärkeää. Tieto kannattaa aina varmistaa monesta eri lähteestä, eikä hakukonekaan ole puolueeton. Omia ennakkoluulojaan voi haastaa etsiytymällä tarkoituksella toisen sosiaalisen ryhmän keskusteluihin. Siihen teknologia tarjoaa parempia mahdollisuuksia kuin paperimedia.

_________________________________________________

Salla-Maaria Laaksonen (VTT) on viestinnän ja teknologian tutkija Viestinnän Tutkimuskeskus CRC:ssa ja Kuluttajatutkimuskeskuksella. Laaksonen on tutkinut muun muassa yritysmainetta, digitaalista vaalijulkisuutta ja organisoitumista verkossa.

Lue lisää:
•    Tristan Harris: How a handful of tech companies control billions of minds every day  
•    TechCrunch: Ultimate Guide to the News Feed
•    Edelman 2017 Trust Barometer

Teknologia, demokratia ja teknologinen kansalaisuus

https://www.flickr.com/photos/nickharris1/8026290210
Photo: Nick Harris

Eilen tulevaa syyslukukautta juhlistettiin valtiotieteellisen tiedekunnan sisäpihalla sidosryhmille suunnatun kesäjuhlan merkeissä. Pidimme yhdessä Mika Pantzarin kanssa tapahtumassa lyhyen dialogipuheenvuoron aiheesta teknologia, demokratia ja kansalaisuus. Ohessa oma pointtini lyhyesti.

Teknologia on osa sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia valtarakenteita.

Suomalaiset yhteiskuntatietelijät ovat yllättävän vähän kiinnostuneita teknologiasta ottaen huomioon kuinka keskeisessä roolissa se arjessamme on. Samaan aikaan julkisuudessa on tällä hetkellä on kovasti vallalla eräänlainen uus-deterministinen puhe teknologiasta: väitteet siitä, kuinka algoritmit määrittelvät kaiken julkisen tilan, kertovat olemmeko sairaita vai emme, ja kuinka tekoäly saavuttaa pian tietoisuuden ja valloittaa maailman. Näissä puheissa teknologia nähdään toimijana, joka tuntuu olevan ihmiskontrollin ulottumattomissa.

Tutkijoina, asiantuntijoina ja kansalaisina meidän pitäisi ymmärtää paremmin niitä taloudellis-poliittisia rakenteita, jotka vaikuttavat teknologian taustalla. Vain siten osaamme paremmin suhteuttaa myös yllä kuvattua puhetapaa todellisuuteen.

Teknologisen kansalaisuuden näkökulmasta on merkittävää, että teknologialla tai tarkemmin teknologiayrityksillä on rakenteellista valtaa, joka määrittelee arkeamme ja julkisuuden rakennetta. tätä valtaa käyttävät ennen kaikkea isot amerikkalaisyritykset – le GAFA, eli Google, Apple, Facebook ja Amazon – joiden toimintalogiikkaa ohjaavat taloudelliset intressit. Tämä huolimatta siitä, että niiden mainospuheissa käytetään jatkuvasti kulttuurillista ja sosiaalista retoriikkaa [1].

Siksi teknologinen kansalaisuus tapahtuu tällä hetkellä kaupallisessa kontekstissa ja on kiinni markkinavetoisessa logiikassa: somekohut, Trumpin twiitit ja yhtä lailla myös perinteinen media ohjautuvat pääasiassa talouden logiikalla.

Markkinavetoinen teknologinen kansalaisuus on somekohuja ja närkästymistä, joita sitten mitataan ja analysoidaan, ja joista tehdään uutisia. On vaarana, että  tälainen pulina jää vain pulinaksi, jossa äänekäs vähemmistö vie näkyvyyden (cf. Marcuse ja repressiivinen toleranssi [2]). Luulemme osallistuvamme ja tekevämme politiikkaa, mutta todellisuudessa luomme vain kohun ja datapisteitä markkinoijalle.

Ehkä demokraattisempi teknologinen kansalaisuus voisi olla teknologian käyttöä suoraan kontaktiin valtaapitävien kanssa, erilaisia osallistavia teknologiaprojekteja ja jalkautumista poliitikkojen ja virkamiesten taholta?

Teknologian tutkimuksessa onkin viime aikoina korostettu niin sanottua vastavuoroisen rakentumisen näkökulmaa (mutual constitution of technology). Sanarimpsu tarkoittaa sitä, että teknologia ja ihmistoimijat vaikuttavat toisiinsa ja teknologian merkitys ja käyttötavat rakentuvat sosiaalisen toiminnan kautta.

Tässä mielessä meillä on kansalaisina ja kuluttajina väistämättä myös valtaa vaikuttaa siihen minkälaiseksi teknologia muodostuu, miten sitä käytetään ja miten se ymmärretään. Tätä valtaa kannattaa käyttää: kehittää uusia tapoja käyttää olemassa olevaa teknologiaa demokratian edistämiseen, pitää yllä tietoisuutta teknologian taustalla olevista voimista, ja tuoda rohkeammin yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa myös teknologian kehitykseen.

* *

[1] Van Dijck, J., & Nieborg, D. (2009). Wikinomics and its discontents: a critical analysis of Web 2.0 business manifestos. New Media & Society, 11(5), 855–874. http://doi.org/10.1177/1461444809105356

[2] https://en.wikipedia.org/wiki/A_Critique_of_Pure_Tolerance

Kansanedustajat ja sosiaalinen media: regressioanalyysiä

Kuten Salla jo lupasikin, lisää analyysiä kansanedustajien sosiaalisen median käytöstä on luvassa. Tilastollisten mentelmien pystymme selittämään median käyttötottumuksia laajemmin ja erittelemään tekijöiden välisiä vaikutussuhteita enemmän. Selitämme, kuinka kansanedustajat käyttävät sosiaalista mediaa ja pohdimme

  • demografisia taustakijöitä
  • rahoitusta ja muita resursseja
  • julkisuutta ja valta-asemaa

Voimme esimerkiksi yrittää selittää sosiaalisen median käyttötottumuksia eri medioiden välillä:

Taulukko 1

Lisäksi käyttämämme aineisto mahdollistaa syvemmän tarkastelun: pelkän olemassa olon lisäksi voimme selittää seuraajien määrää tai blogin käyttöä muuttujien avulla.

Taulukko 2
Taulukko 3

Taulukoista ja niiden ulkomuodosta voi päätellä, että kyseessä on regressioanalyysin sovellutus. Idea esimerkiksi taulukossa 1 on selittää sosiaalisessa mediassa olemista sukupuolella, iällä ja muilla muuttujilla. Kullekkin muuttujalle saadaan sen vaikutusta kuvaava kerroin sekä p-arvo, joka kertoo, onko havaittu vaikutus satunnaista vai ei. P-arvoa kuvataan tässsäkin taulukossa tähtinä lukujen perässä, eli mitä enemmän tähtiä sitä vakuuttuneempia voimme olla tuloksesta. Mutta, mitä voimme sanoa tämän ison taulukkosekamelskan seasta?

Ensiksi havaitaan, että sosiaalinen media on nuorempien ihmisten juttu. Sekä siis varsinaisessa olossa sosiaalisessa mediassa kuin myös sosiaalisen median käytön suhteen. Erityisen vahvasti sosiaalisen verkostoitumisen palvelut näyttäisivät olevan nuorten juttu, blogien kohdalla trendi on samanlainen, mutta tilastollisesti merkityksetön: siitä ei voida olla kovinkaan varmoja. Sukupuolen osalta mitään tilastollisesti merkittävää ei voida sanoa, mutta näyttäisi siltä, että naiset ovat enemmän sekä paikalla että läsnä.

Toiseksi, käytössä olevat resurssit vaikuttavat parantavan oloa sosiaalisessa mediassa, mutta se ei välttämättä tuo läsnäoloa. Sekä Facebookin että Twitterin tapauksessa suurempi vaalibudjetti lisäsi tilastollisesti merkittävästi todennäköisyyttä sosiaalisessa mediassa olemiseen, mutta seuraajamäärän suhteen tulokset eivät ole tilastollisesti merkittäviä. Kiinnostavaa kyllä, blogit eivät ole tässä mielessä samanlainen media.

Koska suomalainen poliittinen järjestelmä korostaa puolueiden asemaa, niin on mielekästä myös pyrkiä arvioimaan puolueen aseman ja resurssien vaikutusta. Tässä käytetään taustalla puolueiden paikkamääriä edellisissä vaaleissa, puoluetuki kun jaetaan paikkojen suhteen. Kuitenkin, institutionaalinen tuki oli joko merkityksetöntä tai jopa haitallista sekä sosiaalisessa mediassa olemiselle.

Kolmanneksi pyritään vähän enemmän arvioimaan aiemman vallan merkitystä sosiaalisessa mediassa. Puolueen ja yksittäisen kansanedustajan valtaa pyritään estimoimaan hallitusasemalla, puolueen paikkamäärällä, senioriteetilla sekä aikaisemmalla asemalla. Kuitenkaan, näiden selitysvoima ei ole erityisen suuri eikä tilastollisesti merkittäväkään.

Perinteisesti verkkoviestinnän on koettu ylläpitävän perinteisiä valtarakenteita, tätä kutsutaan normalisaatiohypoteesiksi. Tutkimuksemme varsin yllättäen ehdottaisi, että ainakaan kaikilta osin tämä tulos ei ole suoraan havaittavissa. Tietenkin, analyysimme kohde on ollut vain valitut kansanedustajat, mikä sinäänsä jo tukee olemassa olevia valtarakenteita — tämä tulos vaatii vielä enemmän pureksintaa siis.

Seuraavaksi edessä on kunnallisvaalit…