Teknologia, demokratia ja teknologinen kansalaisuus

https://www.flickr.com/photos/nickharris1/8026290210
Photo: Nick Harris

Eilen tulevaa syyslukukautta juhlistettiin valtiotieteellisen tiedekunnan sisäpihalla sidosryhmille suunnatun kesäjuhlan merkeissä. Pidimme yhdessä Mika Pantzarin kanssa tapahtumassa lyhyen dialogipuheenvuoron aiheesta teknologia, demokratia ja kansalaisuus. Ohessa oma pointtini lyhyesti.

Teknologia on osa sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia valtarakenteita.

Suomalaiset yhteiskuntatietelijät ovat yllättävän vähän kiinnostuneita teknologiasta ottaen huomioon kuinka keskeisessä roolissa se arjessamme on. Samaan aikaan julkisuudessa on tällä hetkellä on kovasti vallalla eräänlainen uus-deterministinen puhe teknologiasta: väitteet siitä, kuinka algoritmit määrittelvät kaiken julkisen tilan, kertovat olemmeko sairaita vai emme, ja kuinka tekoäly saavuttaa pian tietoisuuden ja valloittaa maailman. Näissä puheissa teknologia nähdään toimijana, joka tuntuu olevan ihmiskontrollin ulottumattomissa.

Tutkijoina, asiantuntijoina ja kansalaisina meidän pitäisi ymmärtää paremmin niitä taloudellis-poliittisia rakenteita, jotka vaikuttavat teknologian taustalla. Vain siten osaamme paremmin suhteuttaa myös yllä kuvattua puhetapaa todellisuuteen.

Teknologisen kansalaisuuden näkökulmasta on merkittävää, että teknologialla tai tarkemmin teknologiayrityksillä on rakenteellista valtaa, joka määrittelee arkeamme ja julkisuuden rakennetta. tätä valtaa käyttävät ennen kaikkea isot amerikkalaisyritykset – le GAFA, eli Google, Apple, Facebook ja Amazon – joiden toimintalogiikkaa ohjaavat taloudelliset intressit. Tämä huolimatta siitä, että niiden mainospuheissa käytetään jatkuvasti kulttuurillista ja sosiaalista retoriikkaa [1].

Siksi teknologinen kansalaisuus tapahtuu tällä hetkellä kaupallisessa kontekstissa ja on kiinni markkinavetoisessa logiikassa: somekohut, Trumpin twiitit ja yhtä lailla myös perinteinen media ohjautuvat pääasiassa talouden logiikalla.

Markkinavetoinen teknologinen kansalaisuus on somekohuja ja närkästymistä, joita sitten mitataan ja analysoidaan, ja joista tehdään uutisia. On vaarana, että  tälainen pulina jää vain pulinaksi, jossa äänekäs vähemmistö vie näkyvyyden (cf. Marcuse ja repressiivinen toleranssi [2]). Luulemme osallistuvamme ja tekevämme politiikkaa, mutta todellisuudessa luomme vain kohun ja datapisteitä markkinoijalle.

Ehkä demokraattisempi teknologinen kansalaisuus voisi olla teknologian käyttöä suoraan kontaktiin valtaapitävien kanssa, erilaisia osallistavia teknologiaprojekteja ja jalkautumista poliitikkojen ja virkamiesten taholta?

Teknologian tutkimuksessa onkin viime aikoina korostettu niin sanottua vastavuoroisen rakentumisen näkökulmaa (mutual constitution of technology). Sanarimpsu tarkoittaa sitä, että teknologia ja ihmistoimijat vaikuttavat toisiinsa ja teknologian merkitys ja käyttötavat rakentuvat sosiaalisen toiminnan kautta.

Tässä mielessä meillä on kansalaisina ja kuluttajina väistämättä myös valtaa vaikuttaa siihen minkälaiseksi teknologia muodostuu, miten sitä käytetään ja miten se ymmärretään. Tätä valtaa kannattaa käyttää: kehittää uusia tapoja käyttää olemassa olevaa teknologiaa demokratian edistämiseen, pitää yllä tietoisuutta teknologian taustalla olevista voimista, ja tuoda rohkeammin yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa myös teknologian kehitykseen.

* *

[1] Van Dijck, J., & Nieborg, D. (2009). Wikinomics and its discontents: a critical analysis of Web 2.0 business manifestos. New Media & Society, 11(5), 855–874. http://doi.org/10.1177/1461444809105356

[2] https://en.wikipedia.org/wiki/A_Critique_of_Pure_Tolerance

Kansanedustajat ja sosiaalinen media: regressioanalyysiä

Kuten Salla jo lupasikin, lisää analyysiä kansanedustajien sosiaalisen median käytöstä on luvassa. Tilastollisten mentelmien pystymme selittämään median käyttötottumuksia laajemmin ja erittelemään tekijöiden välisiä vaikutussuhteita enemmän. Selitämme, kuinka kansanedustajat käyttävät sosiaalista mediaa ja pohdimme

  • demografisia taustakijöitä
  • rahoitusta ja muita resursseja
  • julkisuutta ja valta-asemaa

Voimme esimerkiksi yrittää selittää sosiaalisen median käyttötottumuksia eri medioiden välillä:

Taulukko 1

Lisäksi käyttämämme aineisto mahdollistaa syvemmän tarkastelun: pelkän olemassa olon lisäksi voimme selittää seuraajien määrää tai blogin käyttöä muuttujien avulla.

Taulukko 2
Taulukko 3

Taulukoista ja niiden ulkomuodosta voi päätellä, että kyseessä on regressioanalyysin sovellutus. Idea esimerkiksi taulukossa 1 on selittää sosiaalisessa mediassa olemista sukupuolella, iällä ja muilla muuttujilla. Kullekkin muuttujalle saadaan sen vaikutusta kuvaava kerroin sekä p-arvo, joka kertoo, onko havaittu vaikutus satunnaista vai ei. P-arvoa kuvataan tässsäkin taulukossa tähtinä lukujen perässä, eli mitä enemmän tähtiä sitä vakuuttuneempia voimme olla tuloksesta. Mutta, mitä voimme sanoa tämän ison taulukkosekamelskan seasta?

Ensiksi havaitaan, että sosiaalinen media on nuorempien ihmisten juttu. Sekä siis varsinaisessa olossa sosiaalisessa mediassa kuin myös sosiaalisen median käytön suhteen. Erityisen vahvasti sosiaalisen verkostoitumisen palvelut näyttäisivät olevan nuorten juttu, blogien kohdalla trendi on samanlainen, mutta tilastollisesti merkityksetön: siitä ei voida olla kovinkaan varmoja. Sukupuolen osalta mitään tilastollisesti merkittävää ei voida sanoa, mutta näyttäisi siltä, että naiset ovat enemmän sekä paikalla että läsnä.

Toiseksi, käytössä olevat resurssit vaikuttavat parantavan oloa sosiaalisessa mediassa, mutta se ei välttämättä tuo läsnäoloa. Sekä Facebookin että Twitterin tapauksessa suurempi vaalibudjetti lisäsi tilastollisesti merkittävästi todennäköisyyttä sosiaalisessa mediassa olemiseen, mutta seuraajamäärän suhteen tulokset eivät ole tilastollisesti merkittäviä. Kiinnostavaa kyllä, blogit eivät ole tässä mielessä samanlainen media.

Koska suomalainen poliittinen järjestelmä korostaa puolueiden asemaa, niin on mielekästä myös pyrkiä arvioimaan puolueen aseman ja resurssien vaikutusta. Tässä käytetään taustalla puolueiden paikkamääriä edellisissä vaaleissa, puoluetuki kun jaetaan paikkojen suhteen. Kuitenkin, institutionaalinen tuki oli joko merkityksetöntä tai jopa haitallista sekä sosiaalisessa mediassa olemiselle.

Kolmanneksi pyritään vähän enemmän arvioimaan aiemman vallan merkitystä sosiaalisessa mediassa. Puolueen ja yksittäisen kansanedustajan valtaa pyritään estimoimaan hallitusasemalla, puolueen paikkamäärällä, senioriteetilla sekä aikaisemmalla asemalla. Kuitenkaan, näiden selitysvoima ei ole erityisen suuri eikä tilastollisesti merkittäväkään.

Perinteisesti verkkoviestinnän on koettu ylläpitävän perinteisiä valtarakenteita, tätä kutsutaan normalisaatiohypoteesiksi. Tutkimuksemme varsin yllättäen ehdottaisi, että ainakaan kaikilta osin tämä tulos ei ole suoraan havaittavissa. Tietenkin, analyysimme kohde on ollut vain valitut kansanedustajat, mikä sinäänsä jo tukee olemassa olevia valtarakenteita — tämä tulos vaatii vielä enemmän pureksintaa siis.

Seuraavaksi edessä on kunnallisvaalit…