Julkisessa keskustelussa on jo pitkään ollut pinnalla sosiaalisen median haitallisuus nuorille ja sen käytön mahdollinen rajoittaminen heiltä. Keskustelu ei ole johtanut yhtenäiseen näkemykseen siitä, tulisiko rajoituksia toteuttaa ja millaisia ne olisivat. Se, mitä keskustelu on selkeästi osoittanut, on, että aihe on monimutkainen ja sekä rajoitusten puolesta että vastaan argumentoivilla on hyvin perusteltuja huolia.
Tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, tulisiko sosiaalista mediaa rajoittaa nuorilta. Syynä on se, että minä en osaa vastata tähän kysymykseen. Olen varma, että tätä kirjoitusta lukevien joukossa on kysymykseen paremmin perehtyneitä ihmisiä, joilla on pulmaan asiantuntemukseen perustuva kanta. Esimerkiksi tässä blogissa oleva Janne Matikaisen kirjoitus tarjoaa rajoituksista ja niihin liittyvistä haasteista oivan analyysin.
Uuden tiedon tarjoamisen asemasta järjestän, tiivistän ja korostan asioita tietystä näkökulmasta kumpuavaksi narratiiviksi. Kannanoton sijaan esitän lyhyen kuvauksen siitä, millaisen “sosiaalisen draaman” kieltokeskustelu on synnyttänyt ja oman näkemykseni syistä, jotka vaikuttavat draaman taustalla; syistä, joita myös muut ovat varmasti esittäneet. Sosiaalinen draama terminä viittaa erimielisyyteen, joka on jakanut ihmisiä vastakkaisiin ryhmiin. Se tuo esiin jakokohdan ja jännitteen yhteisössä, Victor Turnerin antropologiaa mukaillen [1].
Nuoret – tai lapset, alaikäiset – ovat ihmisryhmä, jonka toiminnalle yhteiskunnassa pidetään luonnollisena asettaa erilaisia rajoituksia kuin aikuisille. Rajoituksia perustellaan ajatuksella, että tätä ryhmää on suojeltava eri tavoin kuin aikuisia kehitykseen liittyvistä syistä; vastaavasti heille ei aseteta samanlaisia velvollisuuksia kuin aikuisille. Tästä syystä on helpompaa esittää rajoituksia alaikäisille kuin aikuisille. Nuorten suojeleminen haitoilta on selkeä, läpi yhteiskunnan leikkaava, laajalti jaettu moraalinen arvo ja heidän toimintansa rajoittaminen haitoilta suojelemiseksi on moraalinen velvollisuus.
Tämä jaettu moraalinen arvomaailma on pohjustanut sitä, että on syntynyt Howard Beckerin termistöä käyttäen moraalisia yrittäjiä (moral entrepreneurs [2]), jotka ajavat somerajoituksia nuorille. Moraalisilla yrittäjillä on tärkeä rooli siinä, millaisia asioita yhteiskunnassa aletaan pitää ongelmallisina. He argumentoivat julkisesti eri kanavissa syitä, miksi jokin toiminta, ihmisryhmä tai tässä tapauksessa teknologia on haitallista. Tässä kontekstissa voidaan tunnistaa erilaisia yrittäjiä. Kansalaisia, jotka viittaavat keskusteluissaan ja somekeskusteluissa yhdysvaltalaisen sosiaalipsykologin Jonathan Haidtin teokseen [3], jossa hän argumentoi sosiaalisen median haitoista nuorille. Nuorten mielenterveyden parissa työskenteleviä asiantuntijoita, jotka kohtaavat työssään sosiaalisen median haittapuolia. Poliitikkoja, jotka haluavat tarttua nuorten pahoinvointiin.
Jännitteen draamaan tuovat vasta-argumenttien esittäjät. He ovat niitä, jotka korostavat nuorten oikeuksia ja sosiaalisen median positiivisia puolia. Tai asiantuntijoita, jotka esittävät somerajoituksia toimimattomina ja varoittavat nuorten siirtyvän palveluihin, joissa ei ole minkäänlaisia sääntöjä jaetun sisällön suhteen. Mukana ovat myös he, jotka puhuvat siitä, että todelliset ongelmat ovat jossain muualla.
Draamaa ylläpidetään erilaisin tavoin. Esiin nostetaan keskenään ristiriitaisia tuloksia esittäviä tutkimuksia ja meta-analyyseja. Näiden menetelmiä kritisoidaan vaillinnaisiksi. Nuorten omia näkemyksiä tuodaan kuuluviin ja toisaalta esitetään syitä sille, miksi näiden perusteella ei voida suoraan tehdä päätöksiä. Ajoittain hyväksytään railon toiselta puolelta kuuluvien argumenttien järkevyyttä, kuitenkin todeten omien huolenaiheiden olevan tärkeämpiä.
Kokonaisuudessaan nuorten somekiellon ympärillä käytävän julkisen draaman taustalla tuntuu olevan yhteiskuntamme täydellinen epäonnistuminen somejättien toiminnan rajoittamisessa. Jos sosiaalinen media on haitallista käyttäjilleen, se tuskin on sitä vain nuorille. Vaikka EU-tasolla on nyt alettu puskea rajoituksia, ne tulevat myöhään. Yhteiskuntana emme ole kyenneet kehittämään ja tarjoamaan vaihtoehtoisia palveluita, jotka olisivat paitsi laajalti hyväksyttäviä myös sellaisia, että niitä haluttaisiin käyttää. Toisaalta en tiedä, onko tällaista palvelua mahdollista edes toteuttaa.
Toisekseen taustalla vaikuttaa vilpitön halu hillitä nuorten pahoinvointia ja ajatus siitä, että tämän pahoinvoinnin vähentämisessä ei ole tähän mennessä onnistuttu. Ja kuten todettua, nuoret ovat ryhmä, jonka vapauksien rajoittaminen on moraalisesti helpompaa kuin aikuisten; se on jopa suotavaa. Sosiaalisen median rajoittaminen heiltä tarjoaa mahdollisuuden muuntaa pahoinvoinnin sosiaalisesta ongelmasta tekniseksi. Vaikka kukaan ei varmasti väitä rajoitusten tarjoavan hopealuotia nuorten pahoinvointiin, tekniset ongelmat näyttäytyvät helpommin ratkaistavina kuin sosiaaliset. Niissä on helpompi osoittaa selkeä syy ja ratkaisu. On helpompi tarttua toimeen. Tehdä edes jotain.
Nämä kaksi yhteiskunnallista epäonnistumista ovat luoneet asetelman, josta rajoitusdraama kumpuaa: emme ole kyenneet rajoittamaan sosiaalisen median yrityksiä ja olemme myös epäonnistuneet nuorten pahoinvoinnin vähentämisessä. Kahden epäonnistumisen päälle on rakennettu tekninen ongelma, jonka ratkaisun toimivuudesta draamassa nyt väännetään. Tämän rakennetun ongelman ratkaisu tuntuu realistisemmalta kuin sen taustasyiden paitsi sen konkreettisen teknisen luonteen takia myös moraalisesta näkökulmasta: nuoria tulee suojella myös rajoituksin.
Draaman näyttämön synnyttäneet ongelmat ovat ehkä niin monisyisiä, että niistä kiistelystä ei ole syntynyt yhtä vetovoimaista yksittäiseen tekijään keskittyvää näytöstä. Ne kuitenkin jäävät taustalle kytemään, vaikka tässä keskusteltuun tekniseen ongelmaan syntyisi ratkaisu, ja niistä luultavasti kumpuaa jatkossakin uusia jakokohtia – ja draamoja.
– –
Kirjoittaja viettää paljon aikaa dramaturgista sosiaalipsykologiaa, moraaliarvioita ja digitaalisten palveluiden käyttäjyyttä pohtien Suomen Kulttuurirahaston apurahan mahdollistamana.
Lähteet:
[1] Drummond, K. L. (2016). Victor Turner’s dramaturgical theory of ritual. Teoksessa Charles Edgley (Ed.) The Drama of Social Life: A Dramaturgical Handbook (pp. 43-56). Routledge.
[2] De Young, M. (2007). Moral Entrepreneur. In The Blackwell Encyclopedia of Sociology, G. Ritzer (Ed.) https://doi.org/10.1002/9781405165518.wbeosm122.pub2
[3] Haidt, J. (2025). The anxious generation: How the great rewiring of childhood is causing an epidemic of mental illness. London, UK: Penguin Books. https://www.anxiousgeneration.com/book
Rajapinta 