Joulukuun 3. vietettiin Helsinkin yliopistokollegiumin järjestämää Digital Humanities -päivää. Päivä oli tarkoitettu tutkijoille ja muille aiheesta ja uudesta tutkimualueesta kiinnostuneille. Väkeä löytyikin salin täydeltä! Ehdin itse olla paikalla vain aamupäivän, mutta tässä muutamia tuntoja.
Päivän aluksi Arto Mustajoki lähti etsimään “digitaalisen humanismin” määritelmää. Lainausmerkit erityisesti siksi, että toimivaa suomennosta termille ei oikein ole löytynyt (ks. mielenkiintoista keskustelua aiheesta Qaiku-ryhmässä). Siksi tässä blogikirjoituksessa taidan pysytellä lyhenteessä DH.
Wikipedia määrittelee DH:n seuraavasti:
Digital humanities is an area of research and teaching at the intersection of computing and the disciplines of the humanities. Developing from the fields of humanities computing, humanistic computing, and digital humanities praxis digital humanities embraces a variety of topics, from curating online collections to data mining large cultural data sets. (3.12.2014)
Lähtökohta päivälle oli vahvasti humanistisissa tieteissä. Aamulla esiteltiin esimerkkejä muun muassa Shakespearen teosten analyysista kieleen keskittyvällä lattice analysis -menetelmällä (lattice on suomeksi hila, mutta en ole nähnyt käytössä analyysimenetelmälle varsinaista suomennosta?) japanilaisen taiteen hakemistoihin ja historiallisiin karttoihin ja karttatietokannan rakentamiseen osin joukkoistettuna.
Itselleni avartavin oli paraikaa Yliopistokollegiumissa vierailevan Caroline Bennettin (Sussex University) puheenvuoro, jossa käsiteltiin paitsi lyhyesti Sussexissa ensi vuonna starttaavaa Humanities Labia, myös yleisesti digitalisoitumisen vaikutusta tieteeseen ja käsityskykyymme. Bennettin mukaan digitalisoitumisessa tai DH:ssa on kysymys tutkimusmateriaalin muutoksesta, mutta samalla muutos vaikuttaa siihen, miten ylipäänsä näemme ja koemme tutkimuskohteemme. Hän muistutti, että kriittinen asenne olisi syytä säilyttää, mutta lähteä rohkeasti kokeilemaan monitieteisesti uusia menetelmiä avoimesti ja verkostuen. Mutta peruspohja on tieteessä: valmiit työkalut ovat aina vain työkaluja, jotka antavat vastauksia, mutta eivät kerro meille kysymyksiä.
Kytkeytyy siis hyvin big data -pöhinän ympärillä käytävään tutkimuksen perusongelmaan: dataa on, ja siitä voidaan kaivaa vaikka mitä, mutta so what? Kuka esittää oikeat kysymykset ja mitä merkitystä niillä todella on? Kuten vierustoverini osuvasti luennolla kysäisi: jos Shakespearen tuotannosta ei oltu ilman data-analyysia osattu löytää kolmea muusta tuotannosta selkeästi erottuvaa teosta kaikkien luettujan vuosisatojen ja tutkimusenkaan jälkeen, onko eroilla oikeasti jotain väliä?
Juuri siksi monitieteisyys ja datasokeuden välttäminen ovat niin tärkeitä asioita. Itse näkisin, myös jonkun luennoiman esittämän ajatuksen mukaan, että digitaaliset automaattiset menetelmät ovat hyvä keino exploratiivisesti sukeltaa dataan, mutta sen jälkeen olisi hyvä paneutua yksityiskohtiin laadullisesti tai määrällisesti; esimerkiksi selvittää täsmällisemmin, miten ne Shakespearen kolme teosta ovat erilaisia.
Iloinen uutinen on joka tapauksessa se, että Digital Humanities on yksi ehdotettu painopisteala humanistiselle tiedekunnalle ja heillä on aikomus perustaa DH Lab myös Helsingin yliopistoon, aluksi todennäköisesti kevyellä organisoitumisella ja monitieteisesti. Toivottavasti kuulemme tästä pian lisää! (Mustajoelta terveisiä, että potentiaaliset yliopiston ulkopuoliset rahoittajat ovat kuulemma tervetulleita – yliopistorahoituksen ehdoilla kun mennään 🙂
- Hyvä kooste päivän ja sitä edeltäneiden workshop-päivienkin twiiteistä Sam Kaislaniemen kokoamassa Storifyssa. Lisäksi tapahtumien materiaalit päivittyvät tänne avoimelle Moodle-alustalle.
Edit 4.12.2014: Lisätty linkit Qaiku-keskusteluun ja Storify-koosteeseen sekä virke toiseksi viimeiseen tekstikappaleeseen.
Rajapinta 