Kuplista ja niiden ehkäisemisestä

Teksti perustuu minun, Salla-Maaria Laaksosen ja Bryan Semaanin artikkelikäsikirjoitukseen. Koska akateeminen julkaisu on hidasta, päätin kirjoittaa  tiivistetyn version jo nyt blogimuodossa – onhan tuloksia jo esitelty Rajapinta-meetupeissa. Huomautettakoon, että tekstin näkökulma voi olla monelle yhteiskuntatieteitä edustavalle rajapintalaiselle hiukan outo, koska artikkelin pääyleisönä on käyttöliittymätutkijat.

Kuplien ja polarisaation tutkimiselle on pitkät perinteet myös verkkotutkmuksessa. Vuoden 2004 Yhdysvaltojen vaaleja tutkineet Adamic & Glance (2005) havaitsivat, että demokraattiblogaajat linkkaavat enemmän demokraattilähteisiin ja vastaavasti republikaaniblogaajat republikaanilähteisiin. Vastaavia tuloksia on saatu myös esimerkiksi Gilbertin yms. (2009), Jacobsonin ym. (2016) sekä Merazin (2015) tutkimuksissa.

Myös käyttöliittymätutkijat ovat lukeneet samoja artikkeleita ja alkaneet pohtia, kuinka polarisaatiota voisi teknologiaa kehittämällä vähentää. Tutkimusta on tehty varsin runsaasti. Esimerkiksi Park et al. (2009) ja Munson et al. (2009, 2010, 2013) ovat pyrkineet vaihtamaan uutisten suosittelun tukemaan erilaisten näkökulmien esittelyä. Suosittelu voi myös tapahtua suosittelemalla ihmisille muita ihmisiä joiden näkökulmat ovat aiheeseen voisivat olla erilaisia (esimerkiksi Garimella, 2016, 2017). Artikkelissamme kutsumme tätä vallitsevaksi lähestymistavaksi jonka haluamme haastaa (englanniksi common design agenda).

Empiirinen esimerkki: toimisiko vallitseva lähestymistapa?

Tutkimme Suomessa melko tuoretta, selvästi polarisoitunutta ilmiötä: maahanmuuttokeskustelua. Käytämme aineistona viittä maahanmuuttoa kannattavaa ja viittä maahanmuuttoa vastustavaa Facebook-yhteisöä ja niissä tapahtuvaa linkkien jakoa. Ilmiön kuvaamiseksi teimme verkostoanalyysin, jossa sivuston ja ryhmän vällle syntyy yhteys aina, kun kyseisessä ryhmässä on jaettu jokin kyseisen sivuston alla oleva linkki. Kuten verkostokuvastä näkee, aiemman tutkimuksen havaitsema polarisaatioilmiö on havaittavissa tässäkin keskustelussa: ryhmille yhteisiä sivustoja on vain kourallinen eli ryhmien keskelle jäävät verkoston solmut. Valtaosa jaetuista sivustoista on kullekin ryhmälle erillisiä.

network2
Linkit maahanmuuttoa vastustavissa (A1-5) ja kannattavissa (P1-5) ryhmissä. Aineisto on analyysissa täysin anonymisoitu, eli yksittäisiä käyttäjiä ei voi tunnistaa.

Jos seuraisimme aiemman tutkimuksen johtopäätöksiä, kuvaaja voisi johtaa ajatukseen, että ryhmille voisi tehdä hyvää välillä lukea samoja lähteitä ja ehkä löytää yhteistä maaperää tätä kautta. Aineistossa havaittiin, että noin kaksi prosenttia linkeistä ovat täysin samoja sekä kannattavissa että vastustavissa ryhmissä, eli näiden linkkien sivustot ovat mahdollisia yhteisen maaperän löytymiselle.

Päätimme kuitenkin tarkastella hiukan syvemmälle ja analysoida, mitä näiden yhteisten linkkien alla tapahtuu. Linkken alla olevien Facebook-kommenttien analyysi osoittaa, että yhteistä maaperää ei löytynyt. Linkkien alla varsin usein dissattiin hyvinkin julmasti sitä “toista puolta” – niin maahanmuuttoa vastustavissa kuin sitä kannattavissa ryhmissä. Keskustelu oli hyvin etäällä yrityksistä ymmärtää toisten näkökulmia.

Tulos ei välttämättä ole yllättävä ja uusin poliittinen psykologia (esim. Washburn, painossa) kuvaa, kuinka jopa tilastojen lukeminen värittyy lukijan ennakkokäsityksien kautta. Tästä huolimatta  ajatus yhteisen maaperän luominen esimerkiksi jaettujen linkkien avulla on keskeinen oletus vallitsevassa lähestymistavasssa.

Mitä sitten?

Analyysimme perusteella on selvää, että esitetty yksinkertainen eri uutislähteiden suosittelu sellaisenaan ei riitä. Käyttöliittymätutkimuksessa on palattava työpöydän ääreen ja mietittävä, missä määrin teknologialla voidaan välttää yhteiskunnan polarisaatiota ja mitä vaikutuksia sillä lopulta voi olla. Tämä on selkeästi kutsu rajapintaiselle teknologian ja yhteiskuntatieteen välissä olevalle tutkimukselle jossa voitaisiin huomioida niin teknologian syvällinen ymmärtäminen ja jopa teknologiakonstruktiivinen tutkimusote kuin myös yhteiskuntatieteen kautta ymmärrys ihmisen monimutkaisuudesta.

Käyttöliittymäsuunnittelu voisi lähteä rohkeasti kokeilemaan erilaisia lähestymistapoja pelkän mediadieetin laajentamiseen asemesta. Alla on kolme esimerkkiä siitä mitä voitaisiin esimerkiksi tehdä. Ensimmäisessä koetetaan rakentaa suosittelua heikkojen yhteyksien kautta. Toisessa pyritään tuomaan uutisesta jo käytävää keskustelua ja sitä kautta eri näkemyksiä enemmän esille. Kolmannessa tarjotaan uutisten jakajille vihjettä, että samaan aiheeseen on esitetty monta näkökulmaa.

Nämäkään lähestymistavat eivät välttämättä toimi. Pahimmillaan ne voivat vain aiheuttaa enemmän antisosiaalista toimintaa ja pahaa mieltä. Siitä huolimatta olisi tärkeää, että design-vetoinen käyttöliittymätutkimus tutkisi myös vallitsevaa lähestymistapaa haastavia ratkaisuja pohtisi mitä kaikkea voitaisiin tehdä tämän yhteiskunnallisen ongelman ratkaisemiseksi.

 

Miten totuus rakentuu digitalisoituneessa maailmassa?

Olin keskiviikkona 24.9. Yle TV2:n Docventures-ohjelmassa keskustelemassa suuresta ja laveasta teemasta: totuudesta. Keskusteluosuuden pohjaksi katsottiin sotakuvaaja James Nachtweyn uraa ja elämänfilosofiaa käsittelevä Sotakuvaaja. Toisena vieraana kanssani studiossa oli kuvajournalisti Meeri Koutaniemi. Minun tehtävänäni keskustelussa oli valottaa sosiaalipsykologian ja sosiaalitieteellisen teknologiantutkimuksen pohjalta sitä, miten totuuksia rakennetaan, rajataan ja levitetään digitalisoituneessa maailmassamme – sekä sitä, miksi totuutta ei aina sanota ääneen.

Tässä viisi pääpointtiani lähetyksessä käydystä keskustelusta sekä linkkejä taustamateriaaliin:

1. Digitaaliset palvelut, hakukoneista sosiaaliseen mediaan, muokkaavat tapojamme hakea ja välittää tietoa. Ne haastavat perinteisen median, mutteivät syrjäytä sitä millään yksioikoisella tavalla.

“Uusi” media ei ole “vanhan” surma, vaan eri viestimet limittyvät toisiinsa. Kansalaisjournalismi kyllä haastaa perinteiset tiedotusvälineet ja voi entistä tehokkaammin vaatia niitä vastuuseen virheellisten tai vaillinaisten tarinoiden esittämisestä, mutta tarina uuden ja vanhan kaksintaistelusta on liioittelua. Usein eri viestimet pikemminkin vahvistavat kuin tukahduttavat toistensa ääntä: jaamme lehtijuttuja Facebookissa ja twiittimme saattavat päätyä televisioon.

Vaikka Internetistä löytyy lähes loputtomasti tietoa, se ei tarkoita, että tietäisimme kaiken – tai että kaikki tieto olisi vaivattomasti ja mutkattomasti saatavillamme. Etsimme tietoa yhä useammin hakukoneen avulla. Googlen näyttämistä hakutuloksista keskitymme yleensä muutamaan ensimmäiseen, harva jatkaa seuraaville sivuille. Hakukoneeseen rakennetut valinnat siitä, mitkä linkit näytetään ensin, ohjaavat sitä, kuka löytää ja kenet löydetään. Tämä on paitsi teknologinen, myös poliittinen kysymys.

Media kuvallistuu ja valokuvaaminen arkistuu. Arkikuvaus antaa meille paremmat välineet ymmärtää myös mediassa esitettävien kuvien taustalla olevia valintoja. Parhaillaan käynnissä olevan #snapshot-näyttelyn esittelyteksti tiivistää ilmiön hyvin: Koskaan aiemmin ihminen ei ole tuottanut yhtä paljon valokuvia ja saanut niille välittömästi niin suurta yleisöä kuin nyt. Koskaan aiemmin myöskään jokamiehen tai -naisen yksittäinen näppäys ei ole voinut saada aikaan yhtä suuria maailmapoliittisia vaikutuksia kuin nykyään. Valokuvien jakaminen on tänä päivänä yhtä tärkeää kuin niiden ottaminen.

Shaping the Web: Why the Politics of Search Engines Matters (Lucas D. Introna & Helen Nissenbaum, artikkeli The Information Society -lehdessä)

Old Against New, or a Coming of Age? Rethinking Broadcasting in an Era of Electronic Media (R. Stuart Geiger & Airi Lampinen, johdantoessee Journal of Broadcasting & Electronic Media -lehden uuden ja vanhan median suhteita käsittelevässä erikoisnumerossa)

#snapshot -näyttely Valokuvataiteen museossa 18.1.2015

2. Totuudet uhkaavat eriytyä sosiaalisissa kuplissa. Toimivassa yhteiskunnassa tarvitaan rohkeutta keskustella sekä empatiaa ja uteliaisuutta ymmärtää, miksi joku ajattelee aivan eri tavalla kuin itse. 

Tyypillisesti me ihmiset viihdymme itsemmekaltaisten seurassa ja tartumme mieluiten tietoon, joka vahvistaa ennakkokäsityksiämme. Lisäksi yhteisöpalveluissa jaetut jutut ovat nykyään yksi tärkeä kosketuspinta niin uutisiin kuin uusiin ilmiöihinkin. Nämä taipumukset ja tottumukset voivat johtaa siihen, että ihmiset jakavat ymmärryksen todellisuudesta muiden omien sosiaalisten kupliensa sisällä elävien kanssa, mutta kadottavat kosketuksen muihin.

Ääriesimerkkinä sosiaalisista kuplista voidaan pitää Israelin ja Palestiinan tilannetta, jossa niin lehdistö kuin (sosiaalisen median välittämät) kansalaiskeskustelukin ovat hajautuneet kahteen leiriin, jotka eivät juurikaan kohtaa toisiaan. Kun kiistellään isoista ja tunnepitoisista kysymyksistä, voi olla vaikeaa malttaa olla empaattinen ja pyrkiä uteliaasti ymmärtämään, miksi jotkut ajattelevat aivan eri tavalla kuin itse. Aina sosiaalisiin kupliin ei onneksi liity yhtä tiukkoja vastakkainasettelua “meihin” ja “muihin”. Pohjimmiltaan samankaltaista, joskin vähemmän dramaattista, leirijakoa kohtaa kuitenkin myös arjessa. Silloin kannattaa harjoitella taitoa ymmärtää ja arvostaa omasta elämänpiiristä poikkeavia kokemuksia.

Sosiaalisissa kuplissa voi myös syntyä tilanne, jossa samanmielisten kavereiden keskellä tuntuu vaikealta kertoa poikkeavasta mielipiteestään. On helpompi jättää sanomatta kuin uskaltautua väittelyyn enemmistön kanssa. Solomon Aschin 1950-luvulla tekemät klassiset sosiaalipsykologiset kokeet osoittivat, miten voimakkaasti sosiaalinen paine ryhmässä voi vaikuttaa yksilön (ilmaistuun) mielipiteeseen. Kiinnostavasti tutkimuksissa on kuitenkin nähty myös se, että omassa mielipiteessä pysymistä helpottaa huomattavasti, jos enemmistön mielipidettä vastaan ei tarvitse asettua yksin. Yksinäinen vastarintaan nouseva ääni saattaa siis nopeastikin saada rinnalleen muita, kun hiljaisuus on ensin murrettu.

Israel, Gaza, War & Data. Social networks and the art of personalizing propaganda (Gilad Lotan, Medium, 4.8.2014)

Political Polarization in the American Public. How Increasing Ideological Uniformity and Partisan Antipathy Affect Politics, Compromise and Everyday Life (Pew:n tutkimus Yhdysvalloista)

The Filter Bubble: What the Internet Is Hiding from You (Eli Pariser, kirja)

3. Läsnäolo sosiaalisessa mediassa vaatii profiilityötä ja toisten huomioonottamista.

Vaikutelmienhallinta on osa kaikkea sosiaalista vuorovaikutusta, mutta verkkoympäristöt tuovat siihen oman säväyksensä. Rakentaessaan profiileja verkkopalveluihin ja päättäessään digitaalisen sisällönjaosta yksilöt soveltavat omaa näkemystään siitä, mitä verkossa kannattaa tai on soveliasta jakaa. Ihmisillä on usein tarkka käsitys siitä, kuinka paljon ja millaisia asioita he tahtovat itsestään paljastaa. Tietoinen “profiilityö” kuvaa parhaiten tätä “verkkokasvojen” hallintaan pyrkivää toimintaa, jonka tarkoitus on rakentaa luottamuksen arvoinen ja “aito” profiili. Profiilityö on tasapainottelua mahdollisimman positiivisen ja mahdollisimman autenttisen vaikutelman luomiseksi.

Oma profiilityö yksin ei kuitenkaan riitä: on vaikeaa, ellei mahdotonta, kontrolloida sitä, jakaako joku muu sellaista sisältöä, vaikkapa valokuvia, joita ei itse olisi halunnut julkiseen jakoon. Saman sisällön monistaminen, sen tarkasteleminen eri työkalujen avulla, ja sen löytäminen hakusanojen tai muiden linkkien perusteella on mahdollista verkottuneilla vuorovaikutusvälineillä aivan eri tavalla kuin kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Luottamuksen ylläpitäminen vaatii vaivaa ja toisten huomioonottamista. Yksilön on voitava luottaa siihen, että toiset kunnioittavat hänen näkemyksiään eri yhteyksissä muille jaettavaksi sopivan sisällön laadusta. Verkkovuorovaikutuksen erityispiirteet tekevät pyrkimyksistä olla toisten luottamuksen arvoinen haastavia, koska yksilön on usein vaikeaa ennakoida miten ja millaisin seurauksin vaikkapa Facebookissa julkaistu valokuva tulkitaan kaverin sosiaalisessa verkostossa.

Aitouden ongelma sosiaalisessa mediassa (Suvi Uski & Airi Lampinen, Etiikka.fi, 31.7.2014)

Social norms and self-presentation on social network sites: Profile work in action (Suvi Uski & Airi Lampinen, New Media and Society)

I’ll Press Play, but I Won’t Listen: Profile Work in a Music-Focused Social Network Service (Suvi Silfverberg, Lassi Liikkanen & Airi Lampinen, CSCW’11)

Interpersonal Boundary Regulation in the Context of Social Network Services (Airi Lampinen, väitöskirja)

4. Kokemusasiantuntijuus haastaa asiantuntijavallan.

Digitalisaation myötä merkittävästi aiempaa suuremmalla osalla ihmiskunnasta on mahdollisuus jakaa ja julkaista havaintojaan ja näkemyksiään reaaliajassa maailmanlaajuisille yleisöille. Maallikoille on näin avautunut mahdollisuus entistä suurempaan rooliin tiedon tuottamis- ja levittämisprosesseissa, jotka ovat perinteisesti olleet tutkijoiden, auktorisoitujen asiantuntijoiden ja lehdistön käsissä.

Luottamus yleistä mielipidettä tai virallista totuutta edustaviin auktoriteetteihin kyseenalaistuu yhä useammin kun “kokemusasiantuntijoista” ja “vertaistoimijoista” koostuvat ryhmät voivat tuottaa oman totuutensa näiden rinnalle.

Tälläkin kehityksellä on sekä hyviä että hankalia seuraksia. Otetaan esimerkki terveyteen liittyen. Yhtäältä rokotuksia vastustavan liikkeen voimistuminen uhkaa tuoda takaisin tauteja, jotka monissa maissa olivat jo historiaa. Toisaalta digitalisaation mahdollistamat muutokset terveyttä ja hyvinvointia koskevan tiedon kokoamisessa, käsittelyssä ja tulkinnassa tarjoavat maallikoille uudenlaista toimijuutta suhteessa omaan kehoonsa.

Kasvava aktiivisten yksilöiden joukko on kiinnostunut kehittämään itsetuntemustaan, suhtautuu kriittisesti terveyttä koskeviin auktoriteettirakenteisiin ja tahtoo ottaa aiempaa suuremman roolin omaa terveyttään koskevissa päätöksissä. Tähän kehitykseen liitetään helposti vastakkainasettelu lääketieteen ammattilaisten ja kansalaisten, mutta itse asiassa siinä piilee huikea mahdollisuus terveydenhuollon kehittämiseen — kunhan vain onnistumme luomaan toimivaa yhteispeliä yksilöiden omaehtoisten käytäntöjen ja lääketieteellisen ammattitaidon välille.

5. Näennäinen tasapuolisuus voi vääristää mediassa muodostuvia käsityksiä kiistanalaisista ilmiöistä.

Näennäinen tasapuolisuus (false balance) tarkoittaa tilannetta, joka syntyy, kun media esittää ilmiön vastakkaiset osapuolet tasavahvuisempina kuin heidän väitteittensä tueksi esittämänsä todisteet ja perusteet oikeuttaisivat. Halu kuulla molempia puolia voi näin johtaa vääristyneeseen kuvaan siitä, mitä asiasta itse asiassa tiedetään. Klassinen esimerkki tästä on ilmastonmuutos, josta raportoitaessa skeptikoiden näkemykset tuodaan usein näkyvästi esille huolimatta siitä, että ilmaston muuttumisesta on poikkeuksellisen vahvaa ja yhteneväistä tieteellistä näyttöä.

Tieteellinen tieto on luonteeltaan muuttuvaa ja monimutkaista. Väittelyt ja eriävät mielipiteet kuuluvat asiaan, eikä tiedeyhteisön ulkopuolella toimivien näkemystä ja kokemusta pidä vähätellä tai sivuuttaa. (Muistakaa kohta #2, uteliaisuus ja empatia!) Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi myös tosiasioita, joista tiedeyhteisössä ollaan huomattavan yksimielisiä.

Keskiviikkoinen lähetys on nähtävissä Yle Areenassa seuraavan kuukauden ajan.

Kiitos Demos Helsingin tiimille, sosiaalipsykologian alumneille ja vanhoille kollegoilleni Tietotekniikan tutkimuslaitos HIITistä arvokkaasta avusta keskeisten teemojen hahmottelussa. Totuutta kannattaa tavoitella yhteisvoimin!

(Tämä kirjoitus on ristiinpostaus Demos Helsingin blogista.)