Koko digitaalinen yhteiskuntamme rakentuu vahvasti muualla tuotettujen laitteiden ja palveluiden varaan. Voittopuolisesti nämä palvelut ovat amerikkalaisia. On oikeastaan vaikeampaa nimetä jokapäiväisiä digitaalisia palveluita, jotka eivät olisi Yhdysvalloista kotoisin. Ilmeisimpien Googlen, Applen, Facebookin lisäksi arkeamme pyörittävät muun muassa Paypal, Airbnb, Visa ja Mastercard. Aalto-yliopiston Geocloud-tutkimushankkeen tuore selvitys osoitti, että suomalaisista julkisista palveluista 64 prosenttia toimi yhdysvaltalaisten yritysten palvelimilla ja näistä 45 prosenttia pyöritti yksinään Amazon. Amazonin pilveen on siirtymässä myös suomalainen vaalidata. Monilla työpaikoilla aivan perustoiminnot lepäävät jonkin amerikkalaisen teknologiayrityksen palveluiden varassa, kirjautumisesta ja sähköposteista tallennukseen ja taulukkolaskentaan. Tämä on tilanne myös yliopistoissa.
Osin tässä amerikkalaistumisessa on kyse mielikuvituksettomuudesta, mukavuudenhalusta ja oletusratkaisujen vallasta. Isojen teknologiayritysten palvelut ovat epäilemättä ainakin alkujaan olleet hyvin toimivia ja houkuttelevia. Ajan kanssa ne ovat kuitenkin saavuttaneet aseman, jossa ne tulevat valmiiksi – oletuksena – asennettuna laitteille ja toisaalta myös ensimmäisenä käyttäjän mieleen. Teknologiayritysten palveluista on tullut de facto -työkalu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Esimerkiksi WhatsAppia ja Googlen toimisto-ohjelmia käytetään epävirallisesti aivan kaikkialla, harraste- ja vanhempainryhmistä taloyhtiöiden viestintään ja työtiimeihin. Amerikkalaisiin digipalveluihin nojaaminen koskee siis kaikkia yhteiskunnan tasoja yksilöistä organisaatioihin ja valtionhallintoon asti.
Yhteiskuntatieteellisen teknologiatutkimuksen näkökulmasta kyse on siitä, että amerikkalaisista digitaalisista palveluista on tullut arkemme ja yhteiskuntamme digitaalinen infrastruktuuri: rakenne, joka liikuttaa bittejä tai niistä muodostuvia abstraktimpia asioita, kuten sähköposteja, tiedostoja, pikaviestejä, videoita, paikkatietoja tai tykkäyksiä. Vähän samalla tavalla kuin sähköverkko siirtää sähköenergiaa.
Infrastuktuuri on näkymätön, kunnes se rikkoutuu
Infrastruktuureille on ominaista, että emme yleensä huomaa niitä. Teknologian tutkija Susan Leigh Starin mukaan [1] toimivat infrastruktuurit muuttuvat jokapäiväisessä elämässä näkymättömiksi. Itse infrastruktuuri ikään kuin sulautuu tai painautuu taustalle, kun huomio on niissä arjen asioissa, jotka infrastruktuuri tekee mahdolliseksi. Digitaalisen infrastruktuurin yksityiskohdat, kuten serverit, autentikointipalvelut, verkon protokollat, datakeskukset ja kaapelit, eivät ole arjessa päällimmäisenä mielessä, kun huomio on sisällöissä ja välineissä – suhteellisen sujuvasti toimivissa prosesseissa.
Keskittyminen sisältöihin on mahdollista niin kauan kun digitaalinen infrastruktuuri toimii. Mutta kun se lakkaa toimimasta, on pakko huomioida, mikä bittien saumattoman liikkeen tekikään mahdolliseksi. Kuten myös Star toteaa: kun infrastruktuuri rikkoutuu, se muuttuu näkyväksi.
Kuluneen vuoden aikana digitaalisista infrastruktuureista on tullut entistä näkyvämpiä, ja tätä on konkreettisen rikkoutumisen sijaan aiheuttanut niiden politisoituminen. Teknologia on toki aina poliittista [2], mutta digitaalisen infrastruktuurin takana olevien yritysten poliittiset kytkökset ja riippuvuudet tulevat yhtäkkiä aivan toisella tavalla näkyviksi ja konkreettisiksi, kun teknologiajättien toimitusjohtajat istuvat rivissä kunniapaikoilla presidentti Trumpin virkaanastujaisissa.
Viimeistään uhkailut Grönlannin valtaamisesta kuorivat loputkin mahdollisuudet tarkastella amerikkalaisia digi-infrastruktuureja ainoastaan neutraalissa valossa. Ehkä useimmille on ollut intuitiivisesti selvää, että vaikkapa kiinalaiseen tai venäläiseen digitaaliseen palveluun liittyy geopoliittisia riskejä. Kun Yhdysvaltojen ulkopolitiikka alkaa yhtäkkiä näyttää epävakaalta, amerikkalaiset digitaaliset palvelut muuttuvat samalla tavalla epävakaiksi. Toisen teknologian tutkimuksen klassikkonimen Geoffrey Bowkerin [3] termein geopoliittinen siirtymä tuottaa infrastruktuurin inversion: huomio siirtyy infrastruktuurin mahdollistamista asioista siihen, mikä mahdollistaa infrastruktuurin toiminnan.
Kun digitaalinen infrastruktuuri politisoituu,kaikkiin siihen liittyviin päätöksiin tulee väistämättä mukaan poliittinen ulottuvuus. Trumpin Amerikassa myös talous ja teknologia ovat osa ulkopoliittisia painostuskeinoja, mikä pakottaa pohtimaan vakavia kysymyksiä. Entä jos konflikti Euroopan ja Yhdysvaltain välillä muuttuu todelliseksi ja digitaalinen infrastruktuurimme lakkaa toimimasta? Tuore, hyvin äärimmäinen esimerkki mahdollisista seurauksista on kansainvälisen rikostuomioistuimen ranskalainen tuomari, joka suljettiin ulos monista amerikkalaisista digipalveluista Yhdysvaltain asettamien ulkopoliittisesti motivoituneiden pakotteiden vuoksi. Ei ole selvää, missä määrin ja mitkä digijätit joutuisivat noudattamaan tällaista poliittista ohjausta, jos Yhdysvaltain poliittinen johto päättäisi ottaa sen välineeksi kauppasotaan tai aluevaltauspyrkimyksiin. Kumpi silloin olisi häntä ja kumpi sitä heiluttava koira? Entä olisiko silloin lopulta väliä sillä, että se Amazonin omistama datakeskus, jolla suomalainen vaalidata asuu, sijaitsee Ruotsissa?
Epävarmuus koko tilanteesta on keskeinen osa infrastruktuurin näkyväksi muuttumista. Viime vuosien tapahtumia kun luonnehtii se, että moni aiemmin mahdoton asia on muuttunut äkkiä mahdolliseksi.
Voisiko yliopistoissa olla inversion aika?
Euroopassa on herätelty viime vuosina keskustelua teknologisesta suvereniteetista. Käsitteellä viitataan ajatukseen siitä, että Euroopan täytyisi hallita paremmin omaa digitaalista kohtaloaan. Maailmanpolitiikan viimeisimmät käänteet ovat tuoneet keskusteluun aivan uudenlaista kiireellisyyden tuntua. On entistä ilmeisempää, että tavoite suvereniteetista on strateginen.
Teknologisen suvereniteetin idea voisi vihdoinkin kääntyä konkreettiseksi toiminnaksi, esimerkiksi kotikentällämme yliopistoissa. Voisimmeko inversion hengessä siirtää katseen omaan digitaaliseen infrastruktuuriimme ja sen taustakytköksiin? Digitaaliseen infrastruktuuriin liittyy paljon päätöksiä, jotka tehdään jossain kaukana. Mutta omista asioistaan voi yliopistokin päättää.
Juhlallisista avoimen lähdekoodin linjauksista huolimatta digitaalinen infrastruktuuri on ulkoistettu amerikkalaisten teknologiayritysten suljetun koodin palveluihin myös yliopistoissa. Siinä missä moni yliopisto pyöritti aiemmin itse omia palveluita esimerkiksi sähköpostiin, tiedostojen jakamiseen ja viestintään, nyt valtaosa yliopistoista on pystyttänyt oman infrastruktuurinsa Microsoftin palveluiden varaan. Esimerkiksi Helsingin yliopistolla jo kaikkiin palveluihin kirjautuminen on Microsoftin tunnuksen takana. Käytännössä tutkijat käyttävät omiin projekteihinsa monenlaisia muitakin virityksiä, kun on tarve jakaa dokumentteja tai kirjoitusprojekteja organisaatiorajojen yli. Silloinkin kuitenkin nojataan usein amerikkalaisten teknojättien palveluihin.
Tämänkin keskittymisen syynä ovat todennäköisesti hinta, mukavuus ja lupaus palvelun riskittömästä jatkuvuudesta. Kun samaa tapahtuu kaikilla tasoilla, muunlaista ratkaisua on vaikea kokea edes mahdolliseksi. Liiketoiminnan näkökulmasta ratkaisu on voinut olla strateginen.
Uudessa maailmantilanteessa digitaalisen infrastruktuurin keskittäminen Piilaakson teknologiajäteille näyttää kuitenkin kaikelta muulta kuin strategiselta. Jos digitaalisen infrastruktuurin toiminta muuttuu epävarmaksi, myös arki muuttuu epävarmaksi. Äärimmäinen riski on, että emme voi yliopistossa tehdä käytännössä mitään arkisista tehtävistämme.
Parasta olisi tietysti jos olisimme toimineet aiemmin toisella tavalla, ja olisimme hajauttaneet toimintaa jo kauan sitten. Toiseksi paras vaihtoehto olisi muuttaa toimintaa nyt.
Jonkinlaista liikehdintää kohti suvereniteettia on ilmassa Euroopassa. Esimerkiksi Ranskassa Office 365:n ja Google Workspacen käyttö kiellettiin kouluissa. Ensimmäisiä merkkejä näkyy myös yliopistoissa. Hollantilaisessa Radboudin yliopistossa tutkijat näyttivät jo viime vuonna esimerkkiä ja laativat yliopiston johdolle vetoomuksen, jossa vaaditaan toimia yliopiston digitaalisen autonomian ja riippumattomuuden takaamiseksi. Vetoomuksessa tiedostetaan, että digitaalisen infastruktuurin muuttaminen ei ole yksinkertaista tai nopeaa. Pikemminkin se voi olla horisontissa siintävä tavoite, jota kohti voi ottaa askelia. Radboundin tutkijat vaativat yliopiston ottavan tavoitteeksi riippumattomuuden suurista teknologiafirmoista kolmen vuoden päästä.
Askeleet riippumattomuuteen voivat olla pieniä, mutta joka tapauksessa ne ovat mahdollisia. Kuten hollantilaiset tutkijat kirjoittavat, yliopistoyhteisö voisi alkaa ylläpitämään omaa sähköpostipalvelinta ja omaa versiota etäkokouspalveluista. Geopoliittisen autonomian näkökulmasta jo pelkkä siirtyminen Euroopassa tuotettuihin palveluihin olisi hyvä ja kenties realistisempi vaihtoehto.
Siirtymä vaatii vaivaa, opettelua ja erilaista resurssien käyttöä. Täytyy purkaa jo rakennettua ja rakentaa uutta. Mutta geopolitiikan pakottaman inversion takia tämä ei ehkä kuulosta yhtä mahdottomalta kuin vielä vuosi sitten. Ennen kaikkea oma siirtyminen kohti suvereenimpaa digitaalista infraa vaatii strategista selkärankaa.
Eurooppalaisia vaihtoehtoja digitaalisille palveluille voi etsiä European Alternatives -sivustolta. Toivottavasti myös yliopistojen tietotekniikkaosastot löytäisivät sinne tiensä.
Teksti: VTT Salla-Maaria Laaksonen ja VTT Tuukka Lehtiniemi
Kirjoittajat ovat tutkijoita Helsingin yliopistolla
Viitteet:
[1] Star, S. L. (1999). The ethnography of infrastructure. American Behavioral Scientist, 43(3), 377–391.
[2] Winner, L. (1980). Do artifacts have politics? Daedalus, 109(1), 121–136.
[3] Bowker GC (1994) Science on the Run: Information Management and Industrial Geophysics at Schlumberger, 1920–1940. Cambridge, MA: MIT Press.
Rajapinta 