Hajaantukaa – täällä ei ole mitään nähtävää – algoritmikeskustelusta Suomessa (osa 1)

Screenshot 2017-03-15 11.42.35Algoritmit ovat kuuma aihe paitsi julkisessa keskustelussa, myös kansainvälisessä yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa. Pelkästään viime vuoden aikana julkaistiin ainakin kolme erikoisnumeroa, missä käsiteltiin algoritmeja ja niiden roolia yhteiskunnassa. Niin akateemisessa keskustelussa, kuin populaareissakin teksteissä on aistittavissa tietynlainen algoritmien musta magia. Algoritmit eivät ole mitään taikaotuksia jotka hallitsevat maailmaa. Algoritmi on Wikipedian ensimmäisen lauseen mukaan

yksityiskohtainen kuvaus tai ohje siitä, miten tehtävä tai prosessi suoritetaan; jota seuraamalla voidaan ratkaista tietty ongelma.

Maailma on siis täynnä digitaalisia ja vähemmän digitaalisia algoritmeja. Silti pääpaino tuntuu olevan digitaalisissa ympäristössä, kuten Kari Haakanan suomenkielisessä pohdinnassa, vaikka siinä taitavasti tuodaan yhteen jopa klassista teknologian tutkimuksen argumenttejä. On totta, että digitaalisuus todella muuttaa monia ympäröiviä tapahtumia ja algoritmit ovat digitaalisuudessa  keskeisessä roolissa. Vastaavia yksityiskohtaisia kuvauksia ja ohjeita ongelman ratkaisuun on kuitenkin  aina ollut olemassa.

Esimerkiksi Kelan viimeaikainen toimeentulotukisotku monine muotoineen herättää varsin paljon kysymyksiä toimeentulotuen laskennassa käytetystä algoritmista. En tiedä onko taustalla tietojärjestelmän sotkut vai muuten prosessisuo, mutta julkisuuteen nostetut esimerkit – kuten tarve myöntää henkilölle sentin toimeentulotuki maksusitoumusten saamiseksi eteenpäin  – kertovat, että ”algoritmi” ei nyt oikeastaan toimi erityisen järkevästi. Ehkä tässä tullaan keskeiseen huomioon, jota jo Jansson & Erlinngsson (2014) havaitsivat jo aiemmasta tutkimuksesta: haasteena digitaalisissa (sekä ei-digitaalisissa) algoritmeissa on sääntöjen joustamattomuus – usein todellinen maailma ei sopeudu tiukkaan algoritmin ajattelemaan muotoon.

Tässä kohtaa ehkä voi huokaista helpotuksesta, algoritmit ovat kuin todella tarkkoja byrokraatteja. Mutta missä sitten piilee digitalisaation suuri mullistus? Miksi algoritmit ovat niin tapetilla yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa ja miksi niistä vouhkotaan (juuri nyt) niin paljon?

On toki totta, että digitaalisten palveluiden myötä me kaikki altistumme mahdollisesti uudenlaiselle, näkymättömälle byrokratialle ja vallankäytölle. Uutta ehkä on, että nyt päätöksentekijänä voi olla joku kasvottomalta näyttävä järjestelmä (noh, en tiedä onko se Kela yhtään parempi esimerkki kasvollisesta järjestelmästä). Mutta, kuten useimmiten, kaiken takaa löytyy kuitenkin ihminen. Algoritmi on aina ihmistoimijoiden tuottama väline, joka toteuttaa ihmistoimijoiden suunnitteleman prosessin. Teknologia-alan demografian perusteella tuo ihmistoiija on melko varmasti valkoinen mies, vaikkei tosin keski-ikäinen. Ja tässä nyt ei ole mitään uutta taivaan alla, valitettavasti. Jyllääväthän valkoiset (keski-ikäiset) miehet monessa muussakin yhteiskunnan päätöksenteon koneessa.

Yhteiskuntatieteellinen mielenkiinto algoritmeihin selittyy niiden tuoreudella. Kyseessä on konkreettinen uusi ”esine”, jota mätkiä tutkimusmenetelmillä ja ajatuksilla. Ja tuoreet aiheet usein herättävät tutkijoiden mielenkiintoa, koska ne ovat uusia ja tuoreita. Toki on tutkimukselle myös tarvetta. Kuten Kitchin (2017) huomauttaa, kriittistä tutkimusta algoritmeista on vähän – varsinkin verrattuna kaikkeen muuhun algoritmitutkimukseen esimerkiksi tietojenkäsittelytieteessä ja insinööritieteissä. Pohdinkin siis,

  • Miten julkisessa keskustelussa käytetään sanaa algoritmi ja mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?
  • Miten perinteiset vallankäytön muodot soveltuvat algoritmien kritisoimsieen ja mitä uutta algoritmit tuovat esimerkiksi perinteiseen byrokratian ajatukseen?
  • Voisimmeko silti koettaa olla nostamasta algoritmia kultaiselle jalustalle ja sen sijaan purkaa mitä oikeastaan tarkoitamme sillä?

Postailen kevään aikana enemmän ajatuksiamme tästä aiheesta ja käsittelemme tematiikkaa myös meetupeissamme.