Joukko ohjelmistoalan yrittäjiä, liikejohtajia ja muuta yhteiskunnan eliittiä argumentoivat (HS 18.6.), että Suomi tarvitsee enemmän koodareita. He esimerkiksi sanovat, että
Koodarivajeen paikkaaminen on suomalaisyritysten kasvun elinehto. Tarvitsemme lisää koodauksen koulutuspaikkoja, rohkeita uudelleenkouluttautujia, jatkuvaa osaamisen kehittämistä ja kansainvälisten huippujen aktiivista houkuttelemista Suomeen.
Samanlaista puhetta on kuulunut nyt vuoden-kahden ajan, esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA sekä valtavirran media (Talouselämä, YLE) ovat nostaneet esille täysin samaa kriisiä. 2010-luku ei ole ensimmäinen vuosikymmen kun koodarien puutetta on valiteltu. Nokian vaatimuksesta ohjelmistoalan koulutusta lisättiin merkittävästi aikanaan; tyydyttämään sen aikaista koodaripulaa. Kuitenkin, nyt on ilmeistä ettei koodarien koulutuksen lisääminen pelastanut matkapuhelinliiketoimintaa. Miksi olettaa siis, että tilanne olisi nyt toisenlainen – ja miksi ratkaisu olisi nimenomaan kouluttaa koodareita?
Digitaalinen murros on muuttanut ja tulee muuttamaan yhteiskunnan ja liike-elämän toimintaa. Digitaaliset työvälineet ja ympäristöt ovat läsnä yhä useamman työläisen arjessa. Myös niiden suunnittelu sekä kehittäminen koskettaa yhä useampia työpaikoilla.. Tietotekniikan pohdinta leviää aloille, joissa ei ole perinteisesti mietitty tietotekniikkaa kovinkaan paljon. Mutta tämä on eri asia kuin tarve koodareille!
Vaikka puhutaankin koodarivajeesta, niin ei ole selvää tarvitaanko lisää tietotekniikan koulutusputken läpikäyneitä koodareita. Myös HSn mielipidekirjoituksessa kuvataan tulevaisuuden koodareita varsin laajasti, kritisoiden nykyistä koulutustamme:
Ammattitaitoisten koodaajien joukko on tätä nykyä paitsi liian pieni myös liian homogeeninen. Suomi tarvitsee lisää alan koulutusta sekä uuden käsityksen siitä, kenelle koodaus on oikea ammatinvalinta. Tulevaisuuden koodareilta tarvitaan matemaattisen tai teknisen taidon rinnalle luovaa ja yhteiskunnallista ajattelua. Psykologiaa, sosiologiaa, palvelumuotoilua. Tulevaisuuden taiteilijat ja tuloksentekijät, innovaattorit ja muotoilijat ovat myös koodaajia.
Vastaus koodaripulaan ei siis voi olla vain koulutuksen kasvattaminen tietojenkäsittelytieteen ja tietotekniikan koulutuksessa. Koodaamisen ja ohjelmistotuotannon sijaan ensiarvoisen tärkeää olisi, että yhä useampi ihminen osaisi ottaa käyttöönsä teknologian suomia mahdollisuuksia. Digitaalisen murroksen keskeinen muutos on ymmärtää mitä voidaan automatisoida, tai kuten nykyaikana sanottaisiin, siirtää tekoälyn hoidettavaksi. Digitalisaation avulla voidaan luoda uudenlaisten tuotteiden ja palveluita, mutta missä koulutamme tällaisia taitoja esimerkiksi psykologeille, sosiologeille tai palvelumuotoilijoille?
Koulutukseksi ei uskoakseni riitä tietojenkäsittelytieteen sivuainekokonaisuus. Sen sijaan tarvitaan uudenlaisia kurssikokonaisuuksia, jotka käsittelevät informaatioteknologiaa alan oman oppihistorian ehtojen mukaisesti. Esimerkiksi opettamani valtiotieteellisen tiedekunnan ohjelmointikurssi eroaa tietojenkäsittelytieteen laitoksen kurssista. Ohjelmoinnin opetus kytkettyy osaksi yhteiskuntatieteen tutkimusta. Esimerkiksi luemme yhteiskuntatieteellisiä artikkeleita, joissa ohjelmoimalla on tehty mielenkiintoisia osia tutkimuksesta. Toivon, että kurssin lopulla opiskelijat eivät vain osaa ohjelmoida, vaan myös näkevät paremmin, miten ohjelmointia voidaan käyttää yhteiskuntatieteen kannalta mielekkäästi. Ohjelmointiopetuksen lisäksi olisi välttämätöntä muodostaa selkeitä kokonaisuuksia informaatioteknologian ymmärtämisen, analyysin ja hyödyntämisen ympärille. Rajapinta-kurssi on ollut hyvä avaus tässä, mutta onko se tarpeeksi?
Ymmärrän täysin huolen osaamisvajeesta. Kuitenkin osaamisvajeen käsitteleminen nimenomaisesti koodarien puutteena voi johtaa väärintulkintaan ongelmasta. Uskon, että ongelma ei ole vain tietotekniikan koulutuksen vähäisyys vaan myös digitalisaation ymmärtämistä käsittelevän koulutuksen puute muilla aloilla.
Viime vuosina ainakin Helsingin yliopistolla on otettu varovaisia ensiaskelia digitaalisuuden ymmärryksen tukemiseen. Askeleet ovat varmasti olleet hitaita ja varovaisia, koska digitaalisuus nykymaailmassa on poikkitieteellinen ilmiö: sen sijoittaminen tieteenalojen päällä toimivalle yliopistolle ei ole ollut helppoa. Kansainvälisestihän ongelma on ratkaistu perustamalla vanhoista tieteenaloista irrallisia rakenteita.
Ehkäpä koodarien massakoulutuksen sijaan kansakuntamme kannattaisi vihdoin panostaa digitaalisuutta käsittelevien poikkitieteellisien koulutus- ja tutkimusinstituutioiden pitkäjänteiseen kehittämiseen.
