Algoritminen julkisuus on vinoutunutta kyborgijulkisuutta

2453788025_fd51aeb4d9_z
(cc) runran @Flickr

Teknologia nähdään helposti neutraalina tiedonvälittäjänä. Moni viestinnän ammattilainen ei tiedä, miten teknologia toimii tai miten sen kanssa pitäisi toimia. Meidän pitäisi kuitenkin olla yhä tietoisempia siitä, miten esimerkiksi algoritmit meitä  tulevaisuudessakin ohjaavat.

“Software is, in other words, a part of a ‘technological unconscious’ (Clough, 2000), a means of sustaining presence which we cannot access but which clearly has effects, a technical substrate of unconscious meaning and activity.” (Thrift, 2005)

Maantieteilijä-sosiologi Sir Nigel Trift on käyttänyt teknologisen tiedostamattoman käsittettä kuvaamaan teknologian ja ohjelmistojen vaikutusta eräänlaisena sosiaalisen elämän kehikkona, joka tiedostomattomasti vaikuttaa toimintaamme.

Viestinnän ja julkisuuden näkökulmasta teknologisen tiedostamattoman käsite kuvaa kahta asiaa: Ensinnäkin niitä informaatioteknologian tuntemattomia ominaisuuksia ja tapoja, jotka muokkaavat arkea ja erityisesti media-arkeamme, mutta joista emme useinkaan ole kovin tietoisia. Toisaalta käsite muistuttaa siitä, että monella viestinnän ammattilaisella ei ole tarpeeksi tietoa siitä miten teknologia lopulta toimii tai miten sen kanssa pitäisi toimia.

Teknologinen tiedostamaton määrittelee monella tapaa sitä, miten julkisuus muotoutuu. Keskeisin tämän hetken julkisuuden rakennuspalikka on newsfeed, uutisvirta, joka eri palveluissa jäsentää verkon sisältöjä pyrkien maksimoimaan huomion ja palvelussa vietetyn ajan. Käytännössä tämä tapahtuu erilaisten algoritmien avulla: pienet tietokoneohjelmat tai laskukaavat ohjaavat sisällön esittämistä aiempaan käyttäytymiseemme perustuen.

Huolestuttavaa on, että teknologia nähdään neutraalina tiedonvälittäjänä. Vuoden 2017 Edelman Trust Barometerissä vastaajat arvioivat hakukoneet kaikkein luotettavimmaksi tiedonlähteeksi. Perinteisen median luottamus puolestaan on romahtanut. Teknologia vaikuttaa puolueettomalta ja virheettömältä toimijalta samalla kun perinteinen media nähdään eliitin käsikassarana.

Algoritmit ovat kuitenkin tasan yhtä hyviä kuin mekin. Ihmisten toimintatavat, vinoumat ja virhekäsitykset siirtyvät suoraan niihin joko ohjelmoinnin tai koneoppimisen kautta. Hakukone suoltaa sisältöä, josta se arvelee etsijän pitävän aiemman verkkokäyttäytymisen perusteella. Teknologia tuottaa kaikukammioita, koska ihmiset ovat sosiaalisessa toiminnassa tyypillisesti mieluten oman viiteryhmänsä kanssa. Työnhakualgoritmi syrjii tummaihoisia. Microsoftin tekoälybotti jouduttiin ottamaan pois linjoilta, kun se oppi päivässä suoltamaan rasistista vihapuhetta Twitterin elämänkoulussa.

Sisältöjen kohdentamisessa ja teknologiajättien bisnesmallina vinotkin algoritmit kuitenkin toimivat hyvin. Facebook tahkoaa rahaa 6,4 miljardin dollarin liikevaihdolla. Käyttäjämäärät suosituissa sosiaalisen median palveluissa jatkavat kasvuaan, ja alustat tuottavat uusia toimintamuotoja, joilla pyritään maksimoimaan niissä vietetty aika. Julkisuuden ja demokratian kannalta kuitenkin ongelmallista on, että algoritmi ei osaa tehdä eroa eri sisältöjen välillä. Se tarjoilee samalla logiikalla kenkiä, lääkkeitä ja politiikkaa. Syyskuussa 2017 Facebookissa pystyi esimerkiksi kohdentamaan mainoksia suoraan juutalaisvihaajille.

Rahalla siis saa. Bisneslogiikan nimissä samaan aikaan mediayhtiöt ovat huomanneet, että Facebookin algoritmi näyttää entistä vähemmän mediatalojen postauksia niiden seuraajille. Sen sijaan se painottaa sosiaalisuutta ja engagementtia: newsfeedissä näkyy todennäköisimmin sisältöjä, joita kaverisi ovat jakaneet, tykänneet tai kommentoineet. Faktoilla ei tässä pelissä ole arvoa. Sen sijaan tunteilla ja epärehellisyydellä on.

Tämä logiikka on voimalain logiikkaa (Matthew effect). Mikä tahansa tahmainen, ihastuttava tai vihastuttava sisältö päätyy todennäköisemmin näytetyksi, ja sisällön suosio kasvaa entisestään. Siksi julkisuudestamme muodostuu väistämättä tunnejulkisuus, joka etenee kohusta toiseen. Teknologinen tiedostamaton on siis lopulta hybridiä ihmisyyttä, julkisuuden muodostumista kyborgitoimijoiden kautta.

Viestinnän ammattilaisen näkökulmasta huolestuttavaa on se, että teknologian edistämä logiikka hiipii myös niihin tapoihin, joilla viestintää tehdään ja mittareihin, joilla sitä mitataan. Klikkien tuijottamisesta on kenties päästy piirun verran eteenpäin, mutta nyt uusi mittari, jota kaikki maanisesti tuijottavat on sisällön aikaansaama sitoutuminen, engagament.

Se on muuten Facebookin kaupallista menestymistä varten tehty mittari.

Mitäpä jos pakasta napatun mittarin sijasta viestinnän ammattilaiset itse rohkeasti määrittelisivät, mitä on hyvä viestintä, mitä on vaikuttavuus ja miten sitä halutaan mitata?

– –
Salla-Maaria Laaksonen (VTT) on viestinnän ja teknologian tutkija Viestinnän Tutkimuskeskus CRC:ssa ja Kuluttajatutkimuskeskuksella.

Blogikirjoitus on rinnakkaispostaus Viesti ry:n blogista. ja perustuu HY+:n ja Viesti ry:n Viestinnän tulevaisuus -tilaisuudessa 26.9.2017 pidettyyn puheenvuoroon.

Kestävämpiä digitalisia ratkaisuja verkostoitumiseen ja yhteistyökumppanien valintaan?

Rajapinta.co:n kuukausitapaaminen Tampereella 29.9. vahvisti heikkoja siteitä paikallisiin tutkijoihin. Poimintana tapaamisesta, seuraavassa tiivistelmä järjestäjien tutkimusagendasta, joka paitsi sijoittuu teknologian ja yhteiskunnan rajapintaan myös demonstroi usean tieteenalan mielenkiintoista yhteistyötä. Agenda liittyy Thomas Olssonin (ihminen-teknologia vuorovaikutus), Jukka Huhtamäen (verkostoanalytiikka ja datatiede) ja Hannu Kärkkäisen (tietotyö ja arvonluonti) COBWEB-akatemiahankkeeseen sekä Big Match Tekes-hankkeeseen.

Ihmisten välistä sosiaalista sovittamista (engl. social matching tai matchmaking) tapahtuu työelämässä mm. rekrytointiprosesseissa, tiimien muodostamisessa ja verkostoitumisessa. Sopivan henkilön, yhteistyökumppanin tai tiimin tunnistaminen ja valinta vievät paljon aikaa ja intuitiiviset “mätsäämisen” käytännöt ovat alttiita inhimillisille vinoumille. Esim. verkostointitapahtumissa on yleistä, että samankaltaiset ihmiset vetävät puoleensa toisiaan; tällainen homofilia on kuitenkin tietotyön tuottavuudelle vahingollista. Uskomme, että rohkaisemalla ihmisiä kohtaamaan erilaisista taustoista tulevia, eri yhteisöjen jäseniä voidaan edistää tietotyössä olennaista ideoiden ristiinpölyttymistä ja moninäkökulmaista, verkottunutta arvonluontia.

Tavoitteenamme on suunnitella ja toteuttaa sosiaaliseen massadataan, verkostoanalytiikkaan ja koneoppimiseen perustuvaa tietoteknologiaa, joka mahdollistaa digitaalisia tapoja sovittaa, ryhmäyttää ja törmäyttää ihmisiä työelämässä. “Työelämän Tinder” on mainio vertauskuva, mutta parinvalinnan periaatteet ovat työelämässä aivan erilaiset kuin yksityiselämässä. Tutkimuksemme peruslähtökohta on, että datapohjaisilla tavoilla voidaan tunnistaa otollisia, toisiaan sopivasti täydentäviä osaajakombinaatioita ja siten tuottaa positiivista sosiaalista serendipiteettiä. Tavoite voisi konkretisoitua esim. diversiteettiä lisäävinä henkilösuosittelujärjestelminä (diversity-enhancing people recommender systems) tai uudenlaisina yhteistyökumppaneiden haku- tai selausjärjestelminä.

Sosiaalinen massadata eli “Big Social Data” (esim. sosiaalisen median sisällöt ja profiilit, portfoliot, verkostot) voivat rikastaa palvelujen kautta syntyvää kuvaa kustakin käyttäjästä. Nykyiset profiilit esim. työnhaussa ovat yleensä käyttäjän itse laatimia ja siksi kovin staattisia ja sisällöltään rajoittuneita. Esim. twiitit voivat kertoa paljon henkilön tämän hetken kiinnostuksen kohteista ja tulevaisuuden visioista, kun taas esim. verkossa olevat ammatilliset julkaisut ja esitykset voivat kertoa henkilön yksityiskohtaisesta osaamisesta. Tunnistamalla relevantteja yhteisiä teemoja ja komplementaarisia osaamisia esim. tapahtuman osallistujien välillä voidaan automaattisesti tunnistaa potentiaalisia pareja, joiden kannattaisi keskustella lisää. Sosiaalisten verkostojen analyysillä voidaan paitsi arvioida henkilöiden keskinäistä suhdetta ja verkoston kokonaisrakennetta myös tunnistaa yhteisiä kontakteja ja ns. heikkoja siteitä (weak ties).

Tarkoituksenamme on lisäksi tarjota positiivinen skenaario sosiaalisen median datan käytölle ja digitalisaatiolle yleensä. Ehkäpä tällaisten kaikkia hyödyttävien palvelujen kehittäminen hälventää ihmisten yksityisyydensuojan menettämisen pelkoa sekä motivoi yrityksiä avaamaan data-aineistojaan laajemmin hyödynnettäviksi?

Uusien palveluiden ideointi ja utopististen tulevaisuuskuvien maalailu on kuitenkin huomattavasti helpompaa kuin niiden toteuttaminen. Data-keskeisiä haasteita ovat mm. sopivan datan saatavuus eri palvelujen ja palveluntarjoajien siiloista, datan keräämisen ja analysoinnin yksityisyyteen liittyvät ja muut eettiset haasteet sekä massadatan kehittymättömät analyysi- ja visualisointimenetelmät. Sovittamisen sosiaalipsykologiset haasteet ovat jopa vielä monimutkaisempia: “sopivan” henkilön tai organisaation tunnistaminen vaatii ymmärrystä mm. sovitettavien tahojen mahdollisista yhteistyötarpeista, ja jokaisella sovittamistilanteella on uniikki tavoite ja erityispiirteitä, jotka pitäisi ottaa huomioon järjestelmän päätöksenteossa. Digitaalisten sisältöjen suosittelujärjestelmistä tuttuja menetelmiä (esim. social filtering) ei siis voida suoraan hyödyntää.

Kokonaisuuteen vaikuttavat myös käyttäjäkokemukselliset erityispiirteet: miten saada käyttäjä luottamaan teknologian tekemiin päätelmiin ja suosituksiin henkilöistä? Miten saada ihmiset delegoimaan osan päätäntävallastaan ja toimijuudestaan teknologialle, varsinkin näin perustavanlaatuisen inhimillisellä sovellusalueella? Miten sinä kokisit sen, että kännykkäsi yhtäkkiä piippaa kertoakseen, että joku tuntematon, mutta algoritmin mielestä todella relevantti tyyppi on tulossa samaan tapahtumaan ja että teidän kannattaisi tavata?

Keskustelukuplia ja kaikukammioita – missä on demokratian dialogi verkossa?

AmitBorade_17841847105_778599506a_z
(cc) Amit Borade @Flickr

Blogikirjoitus on rinnakkaispostaus Oikeusministeriön #suomi100-blogista.

Yhteiskunnallisen verkkokeskustelun kuplautuminen on ollut vahvasti huolenaiheena julkisessa keskustelussa. Onko teknologia, jonka piti mahdollistaa kaikkien kansalaisten osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun, sittenkin sulkenut meidät kaikukammioihin huutelemaan samanmielisten kanssa?

Kuplakeskustelun avasi Eli Pariser (2011) kirjallaan Filter Bubbles, jossa hän osoitti, kuinka eri puolueita kannattavat käyttäjät saavat hakukoneesta samalla hakusanalla aivan erilaisia tuloksia. Samaa ilmiötä on kauhisteltu muun muassa Facebookin kohdalla. Yleisradion toimittaja loi muukalaisvihamielisen feikkiprofiilin Facebookiin ja osoitti, miten muutamassa kuukaudessa käyttäjä sulkeutui vihakuplaan.

Kuplautumisen taustalla on teknologiajättien bisneslogiikka, jossa pyrkimyksenä on maksimoida käyttäjän palveluissa viettämä aika. Uutisvirta ei harjoita journalistista harkintaa, vaan oppii aiemmasta käyttäytymisestä. Facebookissa on tuhansia eri attribuutteja määrittämässä uutisvirtaamme sisältöä – mitä valtaosa käyttäjistä ei edes tiedosta. Sen sijaan he kehittävät luovasti erilaisia sosiaalisia perusteluja sisältöjen piiloutumiselle.

Kuplissa ei kuitenkaan ole kysymys ainoastaan teknologiasta. Sosiaalipsykologia on pitkään tarkastellut sosiaalisen identiteetin muodostumista ja ryhmien merkitystä. Ryhmässä mielipiteet yhtenäistyvät ja ryhmä alkaa suosia omaa ryhmäänsä toisten ryhmien kustannuksella. Lisäksi meillä on vahva taipumus tykästyä ärsykkeisiin, joille altistumme toistuvasti. Kun luemme samaa sisältöä uudelleen ja uudelleen, se alkaa tuntua normaalilta ja hyväksyttävältä.

Kuplautuminen on siis luonnollista, mutta on selvää, että viestintäteknologialla on sitä tukevia ominaisuuksia. Sosiaalinen media mahdollistaa sen, että samalla tavalla ajattelevat ihmiset voivat päätyä kaikukammioihinsa jakamaan virheellisiä väitteitä keskenään myös omaa lähituttavien piiriä laajemmalle.

Kuplasta ulos pääseminen vaatii työtä. Informaatiotulvan keskellä on mahdollista etsiä kattavasti eri mielipiteitä ja vertailla niitä. Käytännössä ihmiset eivät kuitenkaan tee niin, vaan tyytyvät ensimmäisiin tarjokkaisiin. Edelmanin luottamustutkimuksen mukaan hakukoneiden puolueettomuuteen luotetaan enemmän kuin uutismediaan.

Kuplilla pelotteluun liittyy kuitenkin riski siitä, että kaikki verkossa käytävä keskustelu latistetaan kuplissa tapahtuvaksi arvottomaksi huuteluksi, johon teknologia meidät ajaa. Verkkokeskusteluissa käydään myös asiallista poliittista keskustelua ja nostetaan esille kansalaisten huolia. Kuplat tai algoritmit eivät tee niistä vähemmän todellisia. Teknologia ei ole irrallinen yhteiskunnasta eikä mullista sitä kertaheitolla, vaikka vastuuta halutaan mielellään sälyttää teknologialle.

Algoritmeilla ja teknologialla pelottelun sijaan meidän tulisi paremmin ymmärtää niiden hybridi luonne: algoritmit ovat tasan yhtä hyviä kuin mekin. Ihmisten toimintatavat ja virhekäsitykset siirtyvät niihin ohjelmoinnin tai koneoppimisen kautta. Hakukone ja uutisvirrat suoltavat sisältöä, josta ne arvelevat etsijän pitävän aiemman verkkokäyttäytymisen perusteella. Teknologia tuottaa kaikukammioita, koska ihmiset ovat sosiaalisessa toiminnassa mieluiten oman viiteryhmänsä kanssa. Tekoälybotti oppii päivässä rasistiseksi vihapuhujaksi muita Twitter-käyttäjiä seuraamalla. Työnhakualgoritmi syrjii tummaihoisia, koska se oppii käyttäytymismallin aiemmasta aineistosta.

Kupla- ja algoritmikauhistelun sijasta tarvitsemme paitsi sosiaalipsykologista ymmärrystä omasta toiminnastamme, myös algoritmilukutaitoa: ymmärrystä siitä, miten julkisuus rakentuu sosiaalis-teknologisena järjestelmänä, ja miten voimme itse siihen vaikuttaa. Kriittisyys sisältöjä ja lähteitä kohtaan on tärkeää. Tieto kannattaa aina varmistaa monesta eri lähteestä, eikä hakukonekaan ole puolueeton. Omia ennakkoluulojaan voi haastaa etsiytymällä tarkoituksella toisen sosiaalisen ryhmän keskusteluihin. Siihen teknologia tarjoaa parempia mahdollisuuksia kuin paperimedia.

_________________________________________________

Salla-Maaria Laaksonen (VTT) on viestinnän ja teknologian tutkija Viestinnän Tutkimuskeskus CRC:ssa ja Kuluttajatutkimuskeskuksella. Laaksonen on tutkinut muun muassa yritysmainetta, digitaalista vaalijulkisuutta ja organisoitumista verkossa.

Lue lisää:
•    Tristan Harris: How a handful of tech companies control billions of minds every day  
•    TechCrunch: Ultimate Guide to the News Feed
•    Edelman 2017 Trust Barometer

Teknologia, demokratia ja teknologinen kansalaisuus

https://www.flickr.com/photos/nickharris1/8026290210
Photo: Nick Harris

Eilen tulevaa syyslukukautta juhlistettiin valtiotieteellisen tiedekunnan sisäpihalla sidosryhmille suunnatun kesäjuhlan merkeissä. Pidimme yhdessä Mika Pantzarin kanssa tapahtumassa lyhyen dialogipuheenvuoron aiheesta teknologia, demokratia ja kansalaisuus. Ohessa oma pointtini lyhyesti.

Teknologia on osa sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia valtarakenteita.

Suomalaiset yhteiskuntatietelijät ovat yllättävän vähän kiinnostuneita teknologiasta ottaen huomioon kuinka keskeisessä roolissa se arjessamme on. Samaan aikaan julkisuudessa on tällä hetkellä on kovasti vallalla eräänlainen uus-deterministinen puhe teknologiasta: väitteet siitä, kuinka algoritmit määrittelvät kaiken julkisen tilan, kertovat olemmeko sairaita vai emme, ja kuinka tekoäly saavuttaa pian tietoisuuden ja valloittaa maailman. Näissä puheissa teknologia nähdään toimijana, joka tuntuu olevan ihmiskontrollin ulottumattomissa.

Tutkijoina, asiantuntijoina ja kansalaisina meidän pitäisi ymmärtää paremmin niitä taloudellis-poliittisia rakenteita, jotka vaikuttavat teknologian taustalla. Vain siten osaamme paremmin suhteuttaa myös yllä kuvattua puhetapaa todellisuuteen.

Teknologisen kansalaisuuden näkökulmasta on merkittävää, että teknologialla tai tarkemmin teknologiayrityksillä on rakenteellista valtaa, joka määrittelee arkeamme ja julkisuuden rakennetta. tätä valtaa käyttävät ennen kaikkea isot amerikkalaisyritykset – le GAFA, eli Google, Apple, Facebook ja Amazon – joiden toimintalogiikkaa ohjaavat taloudelliset intressit. Tämä huolimatta siitä, että niiden mainospuheissa käytetään jatkuvasti kulttuurillista ja sosiaalista retoriikkaa [1].

Siksi teknologinen kansalaisuus tapahtuu tällä hetkellä kaupallisessa kontekstissa ja on kiinni markkinavetoisessa logiikassa: somekohut, Trumpin twiitit ja yhtä lailla myös perinteinen media ohjautuvat pääasiassa talouden logiikalla.

Markkinavetoinen teknologinen kansalaisuus on somekohuja ja närkästymistä, joita sitten mitataan ja analysoidaan, ja joista tehdään uutisia. On vaarana, että  tälainen pulina jää vain pulinaksi, jossa äänekäs vähemmistö vie näkyvyyden (cf. Marcuse ja repressiivinen toleranssi [2]). Luulemme osallistuvamme ja tekevämme politiikkaa, mutta todellisuudessa luomme vain kohun ja datapisteitä markkinoijalle.

Ehkä demokraattisempi teknologinen kansalaisuus voisi olla teknologian käyttöä suoraan kontaktiin valtaapitävien kanssa, erilaisia osallistavia teknologiaprojekteja ja jalkautumista poliitikkojen ja virkamiesten taholta?

Teknologian tutkimuksessa onkin viime aikoina korostettu niin sanottua vastavuoroisen rakentumisen näkökulmaa (mutual constitution of technology). Sanarimpsu tarkoittaa sitä, että teknologia ja ihmistoimijat vaikuttavat toisiinsa ja teknologian merkitys ja käyttötavat rakentuvat sosiaalisen toiminnan kautta.

Tässä mielessä meillä on kansalaisina ja kuluttajina väistämättä myös valtaa vaikuttaa siihen minkälaiseksi teknologia muodostuu, miten sitä käytetään ja miten se ymmärretään. Tätä valtaa kannattaa käyttää: kehittää uusia tapoja käyttää olemassa olevaa teknologiaa demokratian edistämiseen, pitää yllä tietoisuutta teknologian taustalla olevista voimista, ja tuoda rohkeammin yhteiskuntatieteellistä näkökulmaa myös teknologian kehitykseen.

* *

[1] Van Dijck, J., & Nieborg, D. (2009). Wikinomics and its discontents: a critical analysis of Web 2.0 business manifestos. New Media & Society, 11(5), 855–874. http://doi.org/10.1177/1461444809105356

[2] https://en.wikipedia.org/wiki/A_Critique_of_Pure_Tolerance