Algoritminen julkisuus on vinoutunutta kyborgijulkisuutta

2453788025_fd51aeb4d9_z
(cc) runran @Flickr

Teknologia nähdään helposti neutraalina tiedonvälittäjänä. Moni viestinnän ammattilainen ei tiedä, miten teknologia toimii tai miten sen kanssa pitäisi toimia. Meidän pitäisi kuitenkin olla yhä tietoisempia siitä, miten esimerkiksi algoritmit meitä  tulevaisuudessakin ohjaavat.

“Software is, in other words, a part of a ‘technological unconscious’ (Clough, 2000), a means of sustaining presence which we cannot access but which clearly has effects, a technical substrate of unconscious meaning and activity.” (Thrift, 2005)

Maantieteilijä-sosiologi Sir Nigel Trift on käyttänyt teknologisen tiedostamattoman käsittettä kuvaamaan teknologian ja ohjelmistojen vaikutusta eräänlaisena sosiaalisen elämän kehikkona, joka tiedostomattomasti vaikuttaa toimintaamme.

Viestinnän ja julkisuuden näkökulmasta teknologisen tiedostamattoman käsite kuvaa kahta asiaa: Ensinnäkin niitä informaatioteknologian tuntemattomia ominaisuuksia ja tapoja, jotka muokkaavat arkea ja erityisesti media-arkeamme, mutta joista emme useinkaan ole kovin tietoisia. Toisaalta käsite muistuttaa siitä, että monella viestinnän ammattilaisella ei ole tarpeeksi tietoa siitä miten teknologia lopulta toimii tai miten sen kanssa pitäisi toimia.

Teknologinen tiedostamaton määrittelee monella tapaa sitä, miten julkisuus muotoutuu. Keskeisin tämän hetken julkisuuden rakennuspalikka on newsfeed, uutisvirta, joka eri palveluissa jäsentää verkon sisältöjä pyrkien maksimoimaan huomion ja palvelussa vietetyn ajan. Käytännössä tämä tapahtuu erilaisten algoritmien avulla: pienet tietokoneohjelmat tai laskukaavat ohjaavat sisällön esittämistä aiempaan käyttäytymiseemme perustuen.

Huolestuttavaa on, että teknologia nähdään neutraalina tiedonvälittäjänä. Vuoden 2017 Edelman Trust Barometerissä vastaajat arvioivat hakukoneet kaikkein luotettavimmaksi tiedonlähteeksi. Perinteisen median luottamus puolestaan on romahtanut. Teknologia vaikuttaa puolueettomalta ja virheettömältä toimijalta samalla kun perinteinen media nähdään eliitin käsikassarana.

Algoritmit ovat kuitenkin tasan yhtä hyviä kuin mekin. Ihmisten toimintatavat, vinoumat ja virhekäsitykset siirtyvät suoraan niihin joko ohjelmoinnin tai koneoppimisen kautta. Hakukone suoltaa sisältöä, josta se arvelee etsijän pitävän aiemman verkkokäyttäytymisen perusteella. Teknologia tuottaa kaikukammioita, koska ihmiset ovat sosiaalisessa toiminnassa tyypillisesti mieluten oman viiteryhmänsä kanssa. Työnhakualgoritmi syrjii tummaihoisia. Microsoftin tekoälybotti jouduttiin ottamaan pois linjoilta, kun se oppi päivässä suoltamaan rasistista vihapuhetta Twitterin elämänkoulussa.

Sisältöjen kohdentamisessa ja teknologiajättien bisnesmallina vinotkin algoritmit kuitenkin toimivat hyvin. Facebook tahkoaa rahaa 6,4 miljardin dollarin liikevaihdolla. Käyttäjämäärät suosituissa sosiaalisen median palveluissa jatkavat kasvuaan, ja alustat tuottavat uusia toimintamuotoja, joilla pyritään maksimoimaan niissä vietetty aika. Julkisuuden ja demokratian kannalta kuitenkin ongelmallista on, että algoritmi ei osaa tehdä eroa eri sisältöjen välillä. Se tarjoilee samalla logiikalla kenkiä, lääkkeitä ja politiikkaa. Syyskuussa 2017 Facebookissa pystyi esimerkiksi kohdentamaan mainoksia suoraan juutalaisvihaajille.

Rahalla siis saa. Bisneslogiikan nimissä samaan aikaan mediayhtiöt ovat huomanneet, että Facebookin algoritmi näyttää entistä vähemmän mediatalojen postauksia niiden seuraajille. Sen sijaan se painottaa sosiaalisuutta ja engagementtia: newsfeedissä näkyy todennäköisimmin sisältöjä, joita kaverisi ovat jakaneet, tykänneet tai kommentoineet. Faktoilla ei tässä pelissä ole arvoa. Sen sijaan tunteilla ja epärehellisyydellä on.

Tämä logiikka on voimalain logiikkaa (Matthew effect). Mikä tahansa tahmainen, ihastuttava tai vihastuttava sisältö päätyy todennäköisemmin näytetyksi, ja sisällön suosio kasvaa entisestään. Siksi julkisuudestamme muodostuu väistämättä tunnejulkisuus, joka etenee kohusta toiseen. Teknologinen tiedostamaton on siis lopulta hybridiä ihmisyyttä, julkisuuden muodostumista kyborgitoimijoiden kautta.

Viestinnän ammattilaisen näkökulmasta huolestuttavaa on se, että teknologian edistämä logiikka hiipii myös niihin tapoihin, joilla viestintää tehdään ja mittareihin, joilla sitä mitataan. Klikkien tuijottamisesta on kenties päästy piirun verran eteenpäin, mutta nyt uusi mittari, jota kaikki maanisesti tuijottavat on sisällön aikaansaama sitoutuminen, engagament.

Se on muuten Facebookin kaupallista menestymistä varten tehty mittari.

Mitäpä jos pakasta napatun mittarin sijasta viestinnän ammattilaiset itse rohkeasti määrittelisivät, mitä on hyvä viestintä, mitä on vaikuttavuus ja miten sitä halutaan mitata?

– –
Salla-Maaria Laaksonen (VTT) on viestinnän ja teknologian tutkija Viestinnän Tutkimuskeskus CRC:ssa ja Kuluttajatutkimuskeskuksella.

Blogikirjoitus on rinnakkaispostaus Viesti ry:n blogista. ja perustuu HY+:n ja Viesti ry:n Viestinnän tulevaisuus -tilaisuudessa 26.9.2017 pidettyyn puheenvuoroon.

Kestävämpiä digitalisia ratkaisuja verkostoitumiseen ja yhteistyökumppanien valintaan?

Rajapinta.co:n kuukausitapaaminen Tampereella 29.9. vahvisti heikkoja siteitä paikallisiin tutkijoihin. Poimintana tapaamisesta, seuraavassa tiivistelmä järjestäjien tutkimusagendasta, joka paitsi sijoittuu teknologian ja yhteiskunnan rajapintaan myös demonstroi usean tieteenalan mielenkiintoista yhteistyötä. Agenda liittyy Thomas Olssonin (ihminen-teknologia vuorovaikutus), Jukka Huhtamäen (verkostoanalytiikka ja datatiede) ja Hannu Kärkkäisen (tietotyö ja arvonluonti) COBWEB-akatemiahankkeeseen sekä Big Match Tekes-hankkeeseen.

Ihmisten välistä sosiaalista sovittamista (engl. social matching tai matchmaking) tapahtuu työelämässä mm. rekrytointiprosesseissa, tiimien muodostamisessa ja verkostoitumisessa. Sopivan henkilön, yhteistyökumppanin tai tiimin tunnistaminen ja valinta vievät paljon aikaa ja intuitiiviset “mätsäämisen” käytännöt ovat alttiita inhimillisille vinoumille. Esim. verkostointitapahtumissa on yleistä, että samankaltaiset ihmiset vetävät puoleensa toisiaan; tällainen homofilia on kuitenkin tietotyön tuottavuudelle vahingollista. Uskomme, että rohkaisemalla ihmisiä kohtaamaan erilaisista taustoista tulevia, eri yhteisöjen jäseniä voidaan edistää tietotyössä olennaista ideoiden ristiinpölyttymistä ja moninäkökulmaista, verkottunutta arvonluontia.

Tavoitteenamme on suunnitella ja toteuttaa sosiaaliseen massadataan, verkostoanalytiikkaan ja koneoppimiseen perustuvaa tietoteknologiaa, joka mahdollistaa digitaalisia tapoja sovittaa, ryhmäyttää ja törmäyttää ihmisiä työelämässä. “Työelämän Tinder” on mainio vertauskuva, mutta parinvalinnan periaatteet ovat työelämässä aivan erilaiset kuin yksityiselämässä. Tutkimuksemme peruslähtökohta on, että datapohjaisilla tavoilla voidaan tunnistaa otollisia, toisiaan sopivasti täydentäviä osaajakombinaatioita ja siten tuottaa positiivista sosiaalista serendipiteettiä. Tavoite voisi konkretisoitua esim. diversiteettiä lisäävinä henkilösuosittelujärjestelminä (diversity-enhancing people recommender systems) tai uudenlaisina yhteistyökumppaneiden haku- tai selausjärjestelminä.

Sosiaalinen massadata eli “Big Social Data” (esim. sosiaalisen median sisällöt ja profiilit, portfoliot, verkostot) voivat rikastaa palvelujen kautta syntyvää kuvaa kustakin käyttäjästä. Nykyiset profiilit esim. työnhaussa ovat yleensä käyttäjän itse laatimia ja siksi kovin staattisia ja sisällöltään rajoittuneita. Esim. twiitit voivat kertoa paljon henkilön tämän hetken kiinnostuksen kohteista ja tulevaisuuden visioista, kun taas esim. verkossa olevat ammatilliset julkaisut ja esitykset voivat kertoa henkilön yksityiskohtaisesta osaamisesta. Tunnistamalla relevantteja yhteisiä teemoja ja komplementaarisia osaamisia esim. tapahtuman osallistujien välillä voidaan automaattisesti tunnistaa potentiaalisia pareja, joiden kannattaisi keskustella lisää. Sosiaalisten verkostojen analyysillä voidaan paitsi arvioida henkilöiden keskinäistä suhdetta ja verkoston kokonaisrakennetta myös tunnistaa yhteisiä kontakteja ja ns. heikkoja siteitä (weak ties).

Tarkoituksenamme on lisäksi tarjota positiivinen skenaario sosiaalisen median datan käytölle ja digitalisaatiolle yleensä. Ehkäpä tällaisten kaikkia hyödyttävien palvelujen kehittäminen hälventää ihmisten yksityisyydensuojan menettämisen pelkoa sekä motivoi yrityksiä avaamaan data-aineistojaan laajemmin hyödynnettäviksi?

Uusien palveluiden ideointi ja utopististen tulevaisuuskuvien maalailu on kuitenkin huomattavasti helpompaa kuin niiden toteuttaminen. Data-keskeisiä haasteita ovat mm. sopivan datan saatavuus eri palvelujen ja palveluntarjoajien siiloista, datan keräämisen ja analysoinnin yksityisyyteen liittyvät ja muut eettiset haasteet sekä massadatan kehittymättömät analyysi- ja visualisointimenetelmät. Sovittamisen sosiaalipsykologiset haasteet ovat jopa vielä monimutkaisempia: “sopivan” henkilön tai organisaation tunnistaminen vaatii ymmärrystä mm. sovitettavien tahojen mahdollisista yhteistyötarpeista, ja jokaisella sovittamistilanteella on uniikki tavoite ja erityispiirteitä, jotka pitäisi ottaa huomioon järjestelmän päätöksenteossa. Digitaalisten sisältöjen suosittelujärjestelmistä tuttuja menetelmiä (esim. social filtering) ei siis voida suoraan hyödyntää.

Kokonaisuuteen vaikuttavat myös käyttäjäkokemukselliset erityispiirteet: miten saada käyttäjä luottamaan teknologian tekemiin päätelmiin ja suosituksiin henkilöistä? Miten saada ihmiset delegoimaan osan päätäntävallastaan ja toimijuudestaan teknologialle, varsinkin näin perustavanlaatuisen inhimillisellä sovellusalueella? Miten sinä kokisit sen, että kännykkäsi yhtäkkiä piippaa kertoakseen, että joku tuntematon, mutta algoritmin mielestä todella relevantti tyyppi on tulossa samaan tapahtumaan ja että teidän kannattaisi tavata?

Hajaantukaa – täällä ei ole mitään nähtävää – algoritmikeskustelusta Suomessa (osa 1)

Screenshot 2017-03-15 11.42.35Algoritmit ovat kuuma aihe paitsi julkisessa keskustelussa, myös kansainvälisessä yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa. Pelkästään viime vuoden aikana julkaistiin ainakin kolme erikoisnumeroa, missä käsiteltiin algoritmeja ja niiden roolia yhteiskunnassa. Niin akateemisessa keskustelussa, kuin populaareissakin teksteissä on aistittavissa tietynlainen algoritmien musta magia. Algoritmit eivät ole mitään taikaotuksia jotka hallitsevat maailmaa. Algoritmi on Wikipedian ensimmäisen lauseen mukaan

yksityiskohtainen kuvaus tai ohje siitä, miten tehtävä tai prosessi suoritetaan; jota seuraamalla voidaan ratkaista tietty ongelma.

Maailma on siis täynnä digitaalisia ja vähemmän digitaalisia algoritmeja. Silti pääpaino tuntuu olevan digitaalisissa ympäristössä, kuten Kari Haakanan suomenkielisessä pohdinnassa, vaikka siinä taitavasti tuodaan yhteen jopa klassista teknologian tutkimuksen argumenttejä. On totta, että digitaalisuus todella muuttaa monia ympäröiviä tapahtumia ja algoritmit ovat digitaalisuudessa  keskeisessä roolissa. Vastaavia yksityiskohtaisia kuvauksia ja ohjeita ongelman ratkaisuun on kuitenkin  aina ollut olemassa.

Esimerkiksi Kelan viimeaikainen toimeentulotukisotku monine muotoineen herättää varsin paljon kysymyksiä toimeentulotuen laskennassa käytetystä algoritmista. En tiedä onko taustalla tietojärjestelmän sotkut vai muuten prosessisuo, mutta julkisuuteen nostetut esimerkit – kuten tarve myöntää henkilölle sentin toimeentulotuki maksusitoumusten saamiseksi eteenpäin  – kertovat, että ”algoritmi” ei nyt oikeastaan toimi erityisen järkevästi. Ehkä tässä tullaan keskeiseen huomioon, jota jo Jansson & Erlinngsson (2014) havaitsivat jo aiemmasta tutkimuksesta: haasteena digitaalisissa (sekä ei-digitaalisissa) algoritmeissa on sääntöjen joustamattomuus – usein todellinen maailma ei sopeudu tiukkaan algoritmin ajattelemaan muotoon.

Tässä kohtaa ehkä voi huokaista helpotuksesta, algoritmit ovat kuin todella tarkkoja byrokraatteja. Mutta missä sitten piilee digitalisaation suuri mullistus? Miksi algoritmit ovat niin tapetilla yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa ja miksi niistä vouhkotaan (juuri nyt) niin paljon?

On toki totta, että digitaalisten palveluiden myötä me kaikki altistumme mahdollisesti uudenlaiselle, näkymättömälle byrokratialle ja vallankäytölle. Uutta ehkä on, että nyt päätöksentekijänä voi olla joku kasvottomalta näyttävä järjestelmä (noh, en tiedä onko se Kela yhtään parempi esimerkki kasvollisesta järjestelmästä). Mutta, kuten useimmiten, kaiken takaa löytyy kuitenkin ihminen. Algoritmi on aina ihmistoimijoiden tuottama väline, joka toteuttaa ihmistoimijoiden suunnitteleman prosessin. Teknologia-alan demografian perusteella tuo ihmistoiija on melko varmasti valkoinen mies, vaikkei tosin keski-ikäinen. Ja tässä nyt ei ole mitään uutta taivaan alla, valitettavasti. Jyllääväthän valkoiset (keski-ikäiset) miehet monessa muussakin yhteiskunnan päätöksenteon koneessa.

Yhteiskuntatieteellinen mielenkiinto algoritmeihin selittyy niiden tuoreudella. Kyseessä on konkreettinen uusi ”esine”, jota mätkiä tutkimusmenetelmillä ja ajatuksilla. Ja tuoreet aiheet usein herättävät tutkijoiden mielenkiintoa, koska ne ovat uusia ja tuoreita. Toki on tutkimukselle myös tarvetta. Kuten Kitchin (2017) huomauttaa, kriittistä tutkimusta algoritmeista on vähän – varsinkin verrattuna kaikkeen muuhun algoritmitutkimukseen esimerkiksi tietojenkäsittelytieteessä ja insinööritieteissä. Pohdinkin siis,

  • Miten julkisessa keskustelussa käytetään sanaa algoritmi ja mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?
  • Miten perinteiset vallankäytön muodot soveltuvat algoritmien kritisoimsieen ja mitä uutta algoritmit tuovat esimerkiksi perinteiseen byrokratian ajatukseen?
  • Voisimmeko silti koettaa olla nostamasta algoritmia kultaiselle jalustalle ja sen sijaan purkaa mitä oikeastaan tarkoitamme sillä?

Postailen kevään aikana enemmän ajatuksiamme tästä aiheesta ja käsittelemme tematiikkaa myös meetupeissamme.